Uneton nousee kello viisi aamulla, kuuntelee kaskaat ja kukkojen kiekaisut, avaa pimennysverhon ja kävelee parvekkeelle, jonka toisen liukuoven takana nukkuu kaksi lasta, kolmannella on oma huone, hän on arktinen luonne, käväisee vain helteessä, istuu varjossa, hymyileee vesipedoille ja palaa huoneensa viileyteen. Parvekkeen avoimella sivulla on hiljainen sivukatu, jolla jäätelöauto pysähtyy päivällä ja jonka kaarteen kaiken nieleviin jätesäiliöihin viemme omat roskamme, kivenheiton päässä niistä on vihannes- ja hedelmätarha (illalla äiti käy korjaamassa satoa kahden pojan kanssa, molemmilla ikiomat, pienet kuokat), kadun takana peltonäkymä, punaisenruskeaa kynnettyä multaa ja pantterivartaloisia kulkukissoja, eivät ollenkaan hellyydenkipeitä vaan ylvään ylpeitä, pellon takana hotelli, sen nukkuvat asukkaat, raidalliset pyyheliinat parvekkeiden kaiteilla, ovaalin muotoiset uima-altaat, jotka muuttuvat yöllä peileiksi. Oikealla tuulimylly, sen propelli on nyt liikkumaton (muutama yö vielä, sitten kuu paistaa sen takaa ja jos uneton avaa toisen pimennysverhon, se paistaa hänen ja miehen sänkyyn), nousevan auringon kajo, uskomattomat, lämpimät sävyt.
Takapihan naapurustossa ei ketään, talojen ikkunat iltaisin pimeinä, kukaan ei astu portista, istu aurinkotuoliin lukemaan tai nosta läpikuultavaa muovikassia keittiön pöydälle, asettele ruokatavaroita jääkaappiin, uima-altaiden vedenpinta on jännittynyt, varpuset kopauttavat ne nokallaan auki, kivetyksellä ihmeköynnöksestä varisseita aniliininpunaisia kukkia, ne kahisevat pieninä pyörteinä, kun tuuli herää.
Mies nukkuu, uneton on lukenut kirjan loppuun, lomailee kirjoittamisesta ja sanoista mutta ei oikein osaa, huokailee ja tuijottaa tyhjin silmin eteensä, eikö nyt pitäisi olla luonteva, rento ja mitään pohtimaton olo, ihmettelee miten kitkattomasti se joiltakin onnistuu. (Vai onko kyse vain minuudesta? Eihän itsenään olemisesta voi eikä tarvitse lomailla?)
