Voi talvi, jossa on valo, joka on valo! Aamulla jaksaa ja haluaa herätä, lähteä ulos, lähtee ulos, kiinnittää huomion maailmaan. Sauvakävelijät, sukset ja sauvat kainalossa kulkevat hiihtäjät, koululaiset rahisevissa toppavaatteissaan, tutut koiramummot (toisella heistä uusi tekoturkiskauluri ja silmissä luomiväriä), linja-, roska- ja postiautot, aurat. Linnut, lintujen äänet, varisten pesänteko, tyttökoirien keväiset tuoksut, niiden perässä nenä lumessa juokseva poikakoira, nastojen narskunta kenkien alla, ei enää pelkoa kaatumisista. Pihaleikit, pihapolut, lumella kiitävä pallo, lumella kiitävä koira, hangelle nostetut tunkkaiset matot. Tiaiset syreenin ja punalehtiruusun talipalloissa, metsähiiri siementen keruussa, tilhet aroniapuussa, sen jäätyneitä marjoja maassa. Ihmisen punaiset posket, sähköiset hiukset ja pakkaselta tuoksuvat vaatteet, jäätynyt lumi koiran turkissa. Verhojen kautta siivilöityvä valo, valo tulppaanin ja loputtomiin kukkivan neilikan terälehtien lävitse, pölyiset, tahmaiset ikkunat, pöly pianon ja kaapin päällä, pölyiset verhot, pölyverhot kaikkialla. Keitetään kahvia, kuunnellaan radion jäätiedote, kuunnellaan ahtautunutta, yhteenjäätynyttä, päällekkäin ajautunutta, paksua, ohutta, tiheää, uutta jäätä, kuullaan jäätiedotteen lohtu, jäänmurtajat Kontio, Polaris ja Urho avustavat, Otso avustaa, Thetis avustaa, Voima avustaa. Kaikki on hyvin. Taivas on sininen, koira nukahtaa, valo vaihtaa paikkaa, ikkunan tahmoja ei enää erota, pölyjä ei muista, vaikka aivastaa. Ihminen istuu sohvalle kahvimuki kädessä, nostaa läppärin syliinsä ja käy kirjoittamaan.

Elokuu. Jäähyväiset kesälomalle eikä sittenkään, nythän kesä vasta on, on yhä lomaileva lapsi, on leikkisä koira, joka on sairastanut koko kesän ja jolle on vihdoin puhallettu pihaaan uima-allas, on kukkiva piha, syysasteri ja -syrikkä, kypsyvät viinirypäleet ja vadelmat, on helteiset yöt, on elokuvat, romaanit ja novellikokoelmat, joille on kerrankin ehtinyt antautua, tarinoiden, lukemisen ilo ja lohtu. Silti aika notkahtaa eteenpäin. Joku on taas kuollut, joku on poistunut keskuudestamme, joku sairastunut, joku menettänyt kerroksen muistiaan (kellarin vai vintin?), ja minä raivaan taloa, luen vanhoja postikortteja, kirjeitä ja päiväkirjoja, kuljen menneessä, muistelen, painan mieleen, otan seinältä lasten piirustukset, teen tilaa nykyhetkelle ja tulevalle. Syksy täyttää kalenteria, on silti vielä illanistumista kesävieraiden kanssa, on terassinmaalaus, on pihajuhlat, on lakkiaisten ja rippijuhlien kiitoskortit. Ja on aikaa kirjoittaa, tehdä työtä: syntyy kolmetoista riviä tai kaksikymmentäkuusi, on sekavia muistiinpanoja, on täysiä ja tyhjiä muistikirjoja, on taustatyökirjoja, joiden laina-aika on käytetty moneen kertaan loppuun, on lehtiä jonkun ullakolta, hautajaiskutsuja ja valokuvia. Iloitsee työstä, iloitsee siitä, että silloin on vapaa eikä muista mitään muuta, ei murehdi mitään, ei ole kokeva, tunteva, kipuileva, monimutkainen minä, ei ole mitään, kirjoittaa vain.

Eilen. Todetaan helmikuu. Hoidetaan koiranpennun tulehtuneita korvia (silityslaudan päällä, manaillaan, tyynnytetään, lahjotaan), lähetetään lapset kouluun (yksi heistä miettii, missä koiran varpaat ovat, millaiset ne ovat) ja mies töihin, nautitaan hiljaisuudesta, liukastellaan koiran kanssa jäisillä metsäpoluilla, kaadutaan, pyyhitään kyyneltä silmäkulmasta, pestään hiukset palashampoolla ja pyykkiä pulverilla, siivotaan tyttären vaatekaappi, tyhjennetään kassillinen pientä pukinetta kierrätykseen, keitetään possunsydäntä, unohdetaan räsymatto ulos kolmeksi päiväksi, mietitään että kaikki nuo alemman kuvan kasvit ovat kuolleet ja ystävältä saatu lintuhäkkikin varastettu (tai ehkä häkki lähti lintujen mukana lentoon, joku niistä pakkasi sen käsimatkatavaroihinsa, onhan sellainen hyvä olla olemassa, oma huone), mutta onneksi on tuo valokuva, poltetaan kynttilöitä, rakastetaan valoa, heijastuksia, peilautumista, ei huomata tahmaa ikkunoissa ja lattioilla, keitetään kahvia, haaveillaan valkoisista ruusuista ja liljoista, pihan unikoihin asti unelmat eivät vielä ulotu, taitetaan tulppaanimaljakkoon mustikanvarpua (syötetään ne myöhemmin kanille), voidellaan leipää, kirjoitetaan kaunokirjallista tekstiä, kuunnellaan koiran kanssa tiaisia ja variksia, mietitään niiden kanssa, mitä tehtäisiin, jos saataisiin 35 lehmää ja yksi Kalashnikov (yksi flintlock pistol saatiin, se on kauniimpi kuin rynnäkkökivääri, kuulunut miehen merirosvoesi-isälle eikä toimi, onneksi).

Sinisen linnan raunioilla

"Sulla on euro ja viiskyt tilillä. Sä oot kyllä vähän rahaton", mies toteaa. Aion maksaa sillä euroviidelläkymmenellä Kirjailijaliiton jäsenmaksun, puhelinlaskun, veromätkyt ja laulukirjan, jonka tilasin hoitokotiin muuttaneelle kummitädille. Sitä ennen tömäytän lattialle makuuhuoneesta pinon lautasia, joilla on kannettu eräälle kirjoittavalle suklaata, hedelmiä, voileipiä. Lautasista kaunein hajoaa, se sai tarpeekseen kirjailijan temperamentista ja on surullinen siitä, että sen kumppani pääsi blogikaverin luo naimisiin kupin kanssa (mies nostaa sirpaleet roskiin, sitoo pussin kiinni, mutta minä haluan ikuistaa, tietenkin, mikään ei saa kadota ihan kokonaan, kaikki pitää muuttaa sanoiksi ja kuviksi, "Ai, sä kirjoitat siitä lautasesta. Mikä tulee otsikoksi? Särkyneitä unelmia? Sirpaleet tuo epäonnea?"), ennen näitä velvollisuuksia käymme kirppiksellä, ostan tulppaaneille eurolla vanhan vaaleanpunaisen lasimaljakon. Siitä en ota vielä kuvaa, sillä tämä on lautasen ikioma hetki. Sinisessä linnassa nostetaan lippu salkoon, ei puoliväliin vaan ihan ylös asti.
 

Arki. Nostettu seinälle serkulta saatu perhoskalenteri, käännetty veneen kylkeä, hukattu hammasraudat ja kahdet villalapaset, menty kouluun tuntia liian aikaisin ja pari tuntia liian myöhään, kokeiltu keitetyn veden heittämistä pakkasilmaan ja itsetehtyjä ranskalaisia ilman uppopaistamista, soviteltu luistimia, haaveiltu makkaranpaistoretkestä ystävien kanssa, löydetty kirppikseltä villatakki, ommeltu sen irronnut nappi, kahlattu lumessa, ihailtu jäätynyttä puroa, tehty yökyläilijöille siskonpetiä olohuoneen lattialle ja mietitty, mahtuuko joku seuraavan katraan nukkujista nojatuoleista kyhättävään makuusijaan, saatu käsikirjoituksesta kommentit ja kirjoitettu koiranpentu jalkojen päällä, pohdittu vapaata tahtoa, laadittu selvitys käytetystä apurahasta, anottu uutta, venytetty penniä, sovittu keskusteluaika opettajan kanssa, käyty kahvilatreffeillä, jatkettu epämääräisten paperikasojen perkaamista ja nyökkäilty tälle:

"Kävellessä aivot menevät meditatiiviseen tilaan. Kun järkeilevä aivopuolisko kytkeytyy pois päältä, luova aivopuolisko syöttää alitajuisempaa kamaa tietoisuuteen. -- Kun antautuu itseään suuremmille asioille, omasta minuudesta tulee merkityksetön kaiken kauneuden keskellä." (Hanneriina Moisseinen Maria Syvälän jutussa Kävelijä saa kaiken ja vieläpä ilmaiseksi. Aamulehti 24.7. 2010.)

On valvottu ja nähty unta rintamuksessa kasvasta kahdesta hennosta lehtipuun taimesta, kiskaistu ne pois, tunnettu vihlovaa kipua, kun kaikkialle rintakehään lonkeroivat juuret (hiussuonet) nousivat ihon alta. On herätty ja katseltu maisemaa, ihailtu sen syvyyttä.

Sain siivet ja lämmön

Sain ihanaa postia Satulta. Kiitos vielä kerran, arvostan! Villasukkia on näillä keleillä kaivattu (kun pitää jalat maassa, ne kannattaa pitää lämpiminä), kauniit värit hienosti aseteltuna, tuota mietin kauan, kuvaa jotakin hyvin olennaista, täsmälleen oikea koko! Satun valokuvaama Siivet-kortti on toiminut kirjanmerkkinä (se on asunut Markku Pääskysen Sielut-romaanin maisemassa, sinne se sopi tavattoman hyvin, seuraavaksi sujautan kortin Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat -romaanin väliin) ja olen kuljettanut sitä mukanani huoneesta toiseen, istahtanut katselemaan, ihailemaan. Oi noita värejä, ovea, ikkunaa, seinää, rakennusta, kulumaa, heijastusta, siipiä, oivaltavaa silmää! Nyt Siivet pitävät pystyssä lautaspinoa, huomenna alkaa arki ja kaikenlaista tukea kaivataan varmasti, myös lennokkuutta ja liitelyä. Sitä ennen valoisaa loppiaista, pysykää lämpiminä!

On pehmeän leuto marraskuu, lyyristä sumua, harmaata ja kuraista, hautajaisia ja synkkiä uutisia maailmalta, muuttuvat kysymyksiksi, päivittäisiksi puheenaiheiksi, painajaisiksi ja ylioppilaskirjoitusten aiheiksi. Päivät ja yöt ovat täysiä. Sairastamme kaamosta, tautivuoteita on kahdessa kerroksessa kolmatta viikkoa, kanikin potee, saamme arvailevan asiantuntijalausunnon kaukaa maailmalta, maallikko miettii, että jospa se on surua vain, isoäitikin alkoi kärsiä sitkeästä ihottumasta, herkistyi väreillekin, kun jäi leskeksi (näkeekö mikroskooppi kaiken, tunnistaako koepalasta surun?). Minun puolisoni on lähellä, hän makaa lattialla jalkojeni juuressa silmät kiinni, saa edes sen hetken lepoa, luen hänelle ääneen käsikirjoitusta, koira nukahtaa, minä korjaan ja kirjoitan tekstiä punaisella fontilla, jotta huomaisin edistyväni.

Iholla säännötöntä kirjoitusta

Kesäpyykki. Männyt vartioivat kurittomia. Illalla viikataan moninaisia pinoja tai levitetään taivasalla suoristuneet heti sänkyyn. Niissä on tuulten ilo ja harmonia, joka tarttuu ja saa näkemään unta vastasyntyneistä. Aamulla ihmetellään iholle piirtynyttä säännötöntä kirjoitusta.

Vaaleanpunaisessa valossa

Maata sängyssä silmät suljettuina, tunnustella sormenpäillä miehen niskaa, leuasta parran orasta. Silmäluomien lävitse vaaleanpunainen valo, kevät.

Näinä päivinä

Dialogia,

isoäidinneliöitä (isoäidiltä, jota ei koskaan ollut),
kahvila.

Kaksi syntymää (hymyileviä vauvoja),


kirjaidea (töitä on saatava tehdä limittäin, jotta on aina paikka, jonne voi paeta huonoa vaihetta),

koivunoksia,
kollegiaalisuutta,
korkkiruuvikiharat (arkena ilman mitään pakottavaa syytä), 

kuraa,
lapset,
lehtikaalia (lehtikaalisipsejä),
lyhytelokuvia.
"Matematiikka on onnistumissimulaattori."
Naurua,
novellihimo,
potemista.
Prinsessaleivokset (arkena ilman mitään syytä)(ja: leivoksen sisään piiloutunut sammakko, tomusokerilunta hartioillaan, se joka haluaa itse suudella prinsessaa, joka ei halua suudella sammakkoja).
Puupinoja,
sulavettä,
suutari,
syli,
syntymäpäivät (vietetyt ja viettämättömät, useita vuosikymmeniä).

Tapettia,

tilhiparvi,
tilliperunoita.
Toinenkin kahvila.
Toipilaisuutta,
treffit,
töitä,
tuulen lennättämä teltta (kuusi vuotta sitten pihaan lennähti prinsessateltta, isoveljet kertoivat sen lentäneen siskolle Ranskasta. Nyt koulun vieressä puun latvan oksanhaarassa oli nurinniskoin valovuosien takaa lennähtänyt teltta, joka aikansa harkittuaan putosi luistinradan reunaan. Teltassa asuu Pikku prinssi. Se nukkuu päivät ja lähtee öisin ketun kanssa luistelemaan.) ja
yksi pysäyttävä kuolema (eikö kuolema aina pysäytä?).

P.S. Blogger halusi runoilla ja teki luetteloon omin päin säkeistöt.

Miten ihmisestä tulee onnellinen?

"- Nykyään 'oma elämä' naurattaa minua. Sellainen johtaa umpikujaan. Buddhalaiset tietävät, miten ihmisestä tulee onnellinen. Otetaan lause 'Minä haluan onnea'. Sitten otetaan pois sana 'minä'. Sen jälkeen otetaan pois sana 'haluan'. Jäljelle jää vain onnea. --

- Jos haluan katsoa televisiota, hermostun, jos Andrén hoitotoimet eivät menekään sujuvasti. Jos en ajattelisi omaa haluani, ei olisi mitään syytä tiuskia. Tietenkin minulla on oikeus katsoa televisiota, mutta jos en ajattele haluani, osaisin järjestää tilanteen rauhallisesti ja järkevästi."
(Raisa Lardot: "Avutonta en jätä". Teksti: Riitta Lehtimäki. Kotiliesi 2/2015.)

Arjessa

Talven
ensimmäinen
lumilyhty
tehty.
Päivisin
valaisee
aurinko
tai
aavistus
siitä.

Unelmat vaativat lisäselvityksiä

On valmistauduttu uuteen lukukauteen, tiedonsiirtolomake, arviointikeskustelu, byrokraattisia sanoja, vanhempainilta, tuttu ja turvallinen, ja vielä sukset, luistimet, varaston uumenista esiin nostetut, pieniksi käyneet tai sopiviksi todetut, juteltu sananvapaudesta, uskonnoista, lapsista filosofeina, uskottu hyvyyteen ja iloon, paistettu joulutorttuja, syöty hernekeittoa ja näkkileipää (niissä molemmissa on jotakin yhtä juurevaa ja lohdullista kuin mäntysuovassa), nukuttu pommiin ja saatu siihen naapuriapua, tehty persoonallisuustestejä (infj, isfp, intj, minä, sinä, hän), kerrattu saksaa ("Langweilig!" sanoi tytär sohvalta eräänä väsähtäneenä iltana), tarvottu lumessa, saatu vahvistavia sanoja, mietitty kiltteyttä, luovuuden olemusta sekä suvun naisten unelmia, toteutuneita ja toteutumattomia (vaatii lisäselvityksiä, mieluisa tehtävä ja hyvä keskustelunaihe, kenen toteutui, kenen ei, miksi, mitä siitä seurasi, tuliko toteutuneiden tilalle uusia unelmia vai tyytyväisyys, entä toteutumattomien, onko olemassa perusunelmaa, joka läpäisee meidät kaikki, mikä se on), minun ja miehenkin (aika samanlaiset, pari ikiomaa), haaveiltu retkestä talviselle joelle, pakattu joulukoristeet (kortit ovat yhä seinällä), kirjoitettu muistikirjaan talteen uusia musiikillisia tuttavuuksia kirjoitushetkiä varten, iloittu lapsista jotka kasvavat, kyseenalaistavat, pohtivat, kääntyvät hieman sisäänpäin ja kantavat ikiomia unelmiaan.

-- kukaan ei tietäisi, vaikka hän seisoisi koko illan tässä

Ollaan yksin ja yhdessä, puhutaan kirjoittamisesta, juodaan viiniä, juodaan kahvia, ei juoda mitään, ollaan Helsingin yössä ja Tampereen päivässä, kävellään paljasjaloin ja korkeilla koroilla, luetaan runoja porukalla ja yksin ihan muuta, katsotaan toteutuvia unelmia (heidän, muiden, kyllä se ilo tarttuu), ollaan yksin, tiedostetaan kirjoittamisen tila, josta voi huhuilla muualle, vastata ja kysyä mutta jonne ei mahdu kuin yksin, jossa on pärjättävä ja uskottava (ja jossa nauttii enemmän kuin lienee sallittua, niin omien mittojen mukainen täydellinen tila, voinko olla tarpeeksi kiitollinen siitä), mietitään vapautta, mietitään yksinäisyyttä, yksin olemista, ollaan sopivasti epävarmoja ja keskeneräisiä.

"-- lähestyessään taloa hän alkoi epäröidä, menisikö hän sittenkään. Hän oli ennen astunut ovesta sisään joko asialle tai ilman asiaa, oli mennyt, jos mieli teki. Hän kääntyi maantieltä polulle, joka vei vei talon pihaan. Hän pysähtyi pihan reunaan. Koira juoksi maantietä eteenpäin, se ei ollut huomannut hänen poikenneen polulle. Hän ajatteli koiran jälkeen katsellen, ettei hän menisi sisään, jos koira häviäisi nyt hänen näkyvistään. Mutta samassa koira kääntyi, lähti juoksemaan pihaa kohti. Se oli jo eteisen ovella.
Hän seisoi pihalla ikkunan alla.
Oltiin ainakin kotona, hän ajatteli. Mies istui huoneessa radion ääressä. Hän näki miehen kumartuvan radion puoleen, radion ääni kuului ulos saakka, oli menossa urheiluselostus. Selostajan ääni kiihtyi, ihmisjoukko rämähti huutoon.
Hän ajatteli siinä seisoessaan, että kukaan ei tietäisi, vaikka hän seisoisi koko illan tässä, ei kysyisi, missä hän on. Hän näkisi valojen sammuvan talojen ikkunoista, ihmiset menisivät nukkumaan, eikä mitään muuta tapahtuisi. Hän ajatteli, ettei tapahtuisi mitään muuta, valot vain sammuisivat." (Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät. Teoksessa Valitut teokset. Otava 1970, 152.)

Maisema kaipaa unohtunutta vaaleanpunaista

Sain vieraan. Kysyi, koska olen pessyt ulkona kuivuvan ison räsymaton. En muista, joskus viime vuonna ehkä. Mies löysi sen varastosta. Halusin tehdä metsänpuoleiselle pihalle oleskelualueen, avasin maton asfaltille, nostin sinne tuolit ja pöydän. Taisimme juoda kerran kahvit. Sittemmin nostin maton kuivumaan vaaterekille, oli ehtinyt sataa. Matosta sai hienon sermin, jonka taakse piilottaa ruma polkupyöräteline fillareineen. Sitten matto vain jotenkin unohtui tai kauniimmin: ehkä siitä tuli osa maisemaa, haalean vaaleanpunainen kajastus vasten vihreää metsää.

Toisella pihalla on lisää vaaleanpunaista unohtunutta: läpikuultava mehukanisteri, se puolillaan punertavaa lannoitevettä, jota juotettiin seinällä hikoilleille samettiruusuille, siitäkin on jo aikaa, vaikka ihan justhan se oli, sekä henkaripuulla vanha vaaleanpunainen kylpytakki, vyö kadonnut ajat sitten, hihansuut hiertyneet pehmeiksi ja rikki, joku pyyhkii niihin aina kasvonsa. Ja kukkapenkissä kanervanpunaisina kukkivat oreganot, rehottavat karkulaiset menneiltä vuosilta, eihän niitäkään ole malttanut siirtää, perhosten suosikkiravintoloita. (Unohtui myös sitoa viinirypäleköynnös, se kurkottelee kukkapenkin yllä, pienet rypäleet roikkuvat kuin kulkuset, kohti tuulen pieksemiä malvikkeja, yksi varsi kukkii yhä vaaleanpunaisena, rypäle on rakastuneena lonkeroitunut sen seuraan, solminut pieniä rusettejaan, ne ovat nyt erottamattomat.)

Ostosristeilyllä

Aamupäivällä kuljin pihassa katselemassa kukkaan puhjennutta kirsikkapuuta. Kuulin jonkun avaavan ääntään, pitkiä vokaaliliukumia, en kuitenkaan nähnyt ketään. Lopulta jäljitin äänen kahluualtaalle. Veden pinta väreili, kyykistyin altaan viereen kuuntelemaan:

"Aaaaaaaaaaaooooooooouuuuuuuuuaaaaaaa..."

Altaaseen paiskautuneiden kovakuoriaisten ja kärpästen hitaita kuolinkamppailuita. Kolme uintiliikettä, sitten lepoa ja laulua eli ilman haukkomista keuhkoihin, kaksi uintiliikettä, nyt etuvokaaleja, yksi uintiliike... Ojensin ötököille ruohonkorsia, joihin kiivetä, nostelin heitä kirsikkapuuhun turvaan.Valkeiden terälehtien suojissa vaatteet vaihtuivat kuiviin.

Yritin ottaa pelastautuneista valokuvia, mutta kamera ei suostunut siirtämään niitä koneelleni. Liekö johtunut ukkosesta, joka myöhemmin seisautti tuulen ja pyöritteli sormissaan valtavia rakeita, sitten paiskoi kaikkien alhaalla kulkevien niskaan, myös kahluualtaaseen. Me emme rakeita nähneet, matkasimme linja-autossa. Vieressäni istuva oli vaiti, myöhemmin suurista ovista sisään astuessamme hän kertoi laskeneensa lihavia ihmisiä.

"Kuusikymmentäkaksi. Jos nyt joutuisimme veden valtaan, he eivät tarvitsisi pelastusliivejä, kelluisivat ilmankin."
"Niinkö?"
"Niin."

Unohdimme pelastusliivit ja olimme jo syvällä ostoskeskuksen uumenissa etsimässä bikinejä. Sadevesi valui parkkihalliin, ihan kuin ostoskeskus olisi ollut suuri laiva, jonka keulaportti on auennut. Emme tienneet siitäkään mitään, istuimme kakkoskannella syömässä jäätelöä (olisimmeko pukeneet bikinit päälle, hypänneet laidan yli uimaan keskusaukiolle, olisivatko kirjakaupan kirjat kelluneet vai uponneet pohjaan, valuneet liukuportaita myöten kellarikerrokseen, tuskin). Silmälasiliikkeissä reagoitiin muuttuneisiin tarpeisiin ja nostettiin esiin uimalasien valikoima, kenkäkaupoissa myytiin jo ensimmäisiä uimaräpylöitä, ja kirjakaupan pullopostirivistö kiilteli kassakoneen vieressä, minä olisin valinnut Classic-mallin.

Yllämme aukeavan valokuvun tuolla puolen leimahteli, emme me arvanneet mitään, ilotulitustahan se vain oli, vaikka tämän laivan neitsytmatkasta oli jo aikaa liki kolmekymmentä vuotta.

Ehkä ostoskeskus todellakin täyttyisi vedestä, jäisimme sinne, kaikki sulkeutuisi umpeen ikuisiksi ajoiksi ja rakennuksen kuperalle katolle saataisiin vihdoin selitys. Sen jälkeen olisimme lumisadepallon sisällä, joku kahlaisi liejussa ja kaivaisi pallon suureen kouraansa, ravistelisi ja katselisi, miten lumihiutaleiden sijaan pallon sisällä helisisimme me, lihavat, laihat, kovakuoriaiset, kärpäset ja kirskikankukat. Ja rakennuksen vihdoin noustua alustaltaan uusi sade pyyhkisi maankamaraa ja esiin huuhtoutuisi laivan alle aikoinaan liiskautuneita merenneitoja.

"Ei merenneitoja vaan merimiehiä", sanoi toinen kanssamatkustajani. Tuosta kinastelimme hetken. "Ostoskeskus rakennettiin kaikkia turvamääräyksiä noudattaen", kertoivat asiasta haastatellut viralliset tahot, "kukaan ei loukkaantunut saati kuollut."

Myöhemmin epävirallinen lehdistö sai julkaistua seuraavan kuvan:

Merenneidon rangan liepeillä kerrottiin kuuluneen matalaa laulua:

"Aaaaaaaaaaaooooooooouuuuuuuuuaaaaaaa..."

(Pullopostikuva Ikean sivuilta. Merenneidon kuvaaja the 1calledDANO Worth1000-sivustolta, Archaeological Anomalies 13)

Salakahvit unelmatalon laiturilla

Kävimme katsomassa taloa. Se on veden äärellä, kahden juoksun välissä, hutera laituri, rantasauna, piharakennus, neljä kerrosta, joista ainakin yksi kaipaisi isoa remonttia, rakastettu ja hyväkuntoinen ulkoapäin, hirsiseinää. Saunapolulla kesäisin voikukkapöheikköä, syreeni ja koivuja. Iso rivi kauniita ikkunoita kohti vettä.

Yritän olla realisti, mutta en voi olla haaveilematta. Miltä tuntuisi nukkua ensimmäinen yö talossa, juosta aamulla ikkunaan katsomaan ohi virtaavaa vettä? Kuunnella narinoita ja kolahduksia, tunnustella kelpaammeko, kaipaako se entisiä asukkaita, aistia josko he ovat sittenkin läsnä, miettiä keitä täällä asui, mistä he tulivat, minne menivät, olivatko onnellisia? Mitä tuntuisi  kulkea hiekkatie postilaatikolle, tähyillä naapureita, tervehtiä, kertoa mistä tulemme, keitä olemme? Entä seurata veden vuodenkiertoa, riitettä, jäätä, virtauksia, usvaa pinnan yllä, höyryä talvipakkasilla, kevään ensimmäisiä vesimittareita? Mitä olisi istua laiturilla, upottaa jalat veteen, juoda salakahvit, kantaa vettä ämpäreillä, huuhtoa sillä pyykkiä, ihoa ja hiuksia, heittää löylyt? Entä kaivaa matoja, pujottaa koukkuun, nostaa siima ja saalis vedestä? Kerätä tuulen viskomia oksia pihasta, katkoa niitä tulisijoihin, sytyttää ensimmäistä kertaa tuli uuniin ja saunan tulipesään? Miltä tuntuisi antaa kaneille piharakennuksesta oma huusholli, ottaa kukko ja pari kanaa, solmia puuhun riippumatto, pystyttää teltta, maata aamukasteisessa nurmikossa, puhaltaa saippuakuplia korkealta vintin ikkunasta, istuttaa perennoita (sormustinkukkaa, salkoruusuja, unikoita, pioneita) sekä nimikkopuu, haravoida piha, perustaa komposti, tehdä lumityöt, hiekottaa rinnettä, ripustella linnuille talipalloja ja sytytellä jäälyhtyjä?

Entä haluaisinko pelätä yllättäviä, isoja remontteja ja kosteusvaurioita, laskea kaamospimeillä järjettömiä lainanlyhennyksiä ja -korkoja, lähteä töihin aamuvarhaisella, tulla takaisin hämärissä (eikö juuri tuo talo ansaitsisi kokopäiväisen asujan?), olla kiireinen, kirjoittaa vain koulujen kesälomilla - jos silloinkaaan?
 

Yhtään ei silti helpota lukea Leena Krohnin kertomusta:

"Salakahvit -- Niiden paikka oli hylätyllä laiturilla -- Usein hän makaili pitkin pituuttaan sen lämpimillä lankuilla ja katseli omaa kuvaansa, joka uiskenteli sen puolilahojen pylväiden varjossa. -- Se oli hänen, vaikka muut eivät sitä tienneetkään. Paitsi laituri itse. Sillä kerran hän oli kuiskannut sille. Sinä olet minun! -- vanha laituri ja kaislikko -- Ne kuuluivat hänelle, niin Veera ajatteli, koska hän rakasti niitä. Se vain on omaa, mitä rakastaa. -- Se oli oma maailmansa, kaislamaailma."
(Leena Krohn: Salakahvit. Kertomus kaislikosta. Kokoelmasta Mitä puut tekevät elokuussa. Seitsemän kertomusta keskenkasvuisille. WSOY 2000.)

P.S.
Mikään näistä kuvista ei liity tuohon taloon. Alakuvat ovat Porin Reposaaresta, yläkuvat Pärnusta, molemmissa on ihania koteja.

Yhtäkkiä kaikki on ohi ja valmista. Vadelmat ja herukat. Samettikukka tekee puuvartta, kukkii eikä luovuta kuten kehäkukka, kelloköynnös... Lakanapyykkiä ei kannata enää jättää yöksi ulos eikä ovia auki, vaaksiaiset ja lukit astuvat sisään ja asettuvat huoneen nurkkaan taloksi. Helppoa, pitkistä sääristä seinät ja kattopalkit, siivistä valoa siivilöivä suojus, jonka alle nukahtaa. Tyttärellä on yhtä ohuet ja pitkät raajat, niissä mustelmia ja hyttysenpuremamuistoja (yhä kutisevat, vanhasta muistista) eikä millään raaskisi verhota ihoa vaatekerroksiin, ei aikuinenkaan - saati kenkiin, vaikka hyvin tietää, että tyhmää on kävellä avojaloin. Siellä maassa se on vaaninut jo jonkin aikaa. Kolea. Se nousee sääliä tuntematta säärtä pitkin ja kaataa koko ihmisen. Ole hyvä, siinä sinulle flunssa. Niistetään ja yskitään yöt läpeensä. Kylkiluut paukkuvat (kangaspuuthan ne ovat, tummiin pukeutunut nainen istuu niiden äärellä, kutoo hämärän kangasta). Uskotkos, kesä meni jo! En usko! Hölmö lähtee ulkoilmaelokuviin, pukee villakangastakin ja -huivin, kengätkin. Liian myöhäistä, yski lisää sitten. Silti pitäisi, täytyisi, olisi ehdittävä ja jaksettava: sesonkihössötystä, reppuja ja penaaleita, farkkuja, huppareita, lenkkareita, kouluaamuja, työaamuja, aamiaisia, välipaloja, lukujärjestyksiä, täyttyviä kalentereita... Loputtomiin syksyä, syksyä, syksyä, aina vastahankaan, aina liian äkkiä.

Pyykin alta kulkeva tunneli rauhoittaisi liikennettä

Olen katsellut elokuvia, haalinut kirjastosta kirjoja, tehnyt kirppislöytöjä ja chilillä maustettua porkkanasosekeittoa, viettänyt miehen kanssa hääpäivää, miettinyt lasten kevätjuhlia, yrittänyt raivata kesän kalenteriin tilaa olla vain, elellä spontaanisti, jotta tulisi kokemus lomasta, tuijotellut omenankukkia, idänunikon muhkeita nuppuja, syöttänyt liskolle voikukkaa ja marjaludetta, lukenut Aamulehdestä väärin, että Pyykin alta kulkeva tunneli rauhoittaisi Rantaväylän liikennettä ja miettinyt sitten, miltä se näyttäisi: loputon narullinen pyykkiä, liikenteestä hiljentynyt maisema, tuulta, aurinkoa ja lepatusta, pyykkinarun alapuolella syvällä maan sisässä autojen kohina. Myyriähän ne silloin olisivat, nuo peltiset kulkupelit. Niin, ja olen löytänyt Hippitytön (kiitos!) ansiosta Inari Krohnin kirjat Muusa kirjahyllyssä sekä Musta ja muut värit, josta ovat kirjoittaneet ainakin Penjami ja Lurun luvut.

Ja tapasin ruokailun merkeissä Tampereelle saapuneet ihanat kirjailijattaret Anne Tammelinin, Hanna van der Steenin, Netta Walldénin, Mia Vänskän ja Vera Valan. Veralta ilmestyy cozy mystery -tyyppinen esikoisdekkari (Veran haastattelu täällä), Hannalta ilmestyi juuri toinen kirja Kirous, Netan Ruben ja Harman kartano saadaan syksyllä, samoin Mian Musta kuu (ks. Atenan katalogi) ja Anne Tammelinin paperiversio Veriveljistä ensi vuoden puolella. Kävin myös kustantamon kirjailijaillassa, tapasin kustannusväkeä ja lisää kollegoita, iloitsin syntyvistä kirjoista ja normaaliudentunteesta, jota keskustelut kirjoittavien ihmisten kanssa aina herättelevät. Sain kutsun kirjakahvilaesiintymiseen syksyllä, siihen on onneksi aikaa vielä. Sosiaalisen elämän lisäksi olen istunut taittovedosten äärellä, nauttinut lasten koulupäivien ajan hetkellisestä rauhastani ja tehnyt viimeisiä korjauksia, miettinyt etten ole lukenut mitään kirjaa niin monta kertaa kuin näitä omiani (ei ihme, etten lue valmista teosta, katson vain ja totean, ettei se ole - onneksi - enää minun vaan tarkoitettu jo ihan muille lukijoille).

Muutama päivä vielä, sitten alkaa kesän juhlakausi. Neljä peräkkäistä viikonloppua, huh.

(Kuva viime kesän kirjoittamisreissulta Maintenoniin, jokapäivänen pyykkirivimme Villa Linnan takapihalla, liikenteestä ei ollut onneksi tietoakaan.)