maanantai 25. marraskuuta 2013

Parantumaton saarihulluus







"Nesomania on siis saarihulluus. Tauti on parantumaton. Sillä on kuitenkin yksi terveyttä edistävä piirre: se lisää vastustuskykyä muita tauteja kohtaan."

Yle esittää parasta aikaa Veden saartamat -dokumenttisarjaa Suomen saaristoista. Saaret ovat kiehtovia. Veden ympäröimä, suljettu tila, joka mahdollistaa erillisyyden, (kuvitteellisen) vapauden, itsenäisyyden ja riippumattomuuden, olemassaolon rauhan. Kuin saari olisi vedessä kelluva kaistale, jolla voisi lipua pois turhasta maailman humusta. Ilmeisen idealisoitu ajatus. Sellaisella kuitenkin leikittelen.

Taannoin tv:stä tuli puhutteleva Ulkosaariston uskomaton Dora, joka kertoi pienen Lammholmin saaren ainoasta asukkaasta, 87-vuotiaasta Dorasta. Hän ei halunnut muuttaa saarelta huolestuneen sukulaismiehen harmiksi nykyaikaisempiin oloihin vaan eleli onnellisena ulkoisesti yksinkertaista, mutta vaativaa elämää kissansa kanssa.

Katsomisen arvoinen on myös Sonja Lindénin upea, koskettava ja hauskakin Ei kukaan ole saari -dokumentti. Se kertoo Lindénin isästä, Kristeristä, joka asuu yksin jo kuudettatoista vuottaan saarella. Hänen yksinäistä elämäänsä kissan ja musiikin kanssa katkaisevat puhelisoitot vaimolle hoitokotiin. Krister kirjoittaa jälkipolville pikkutarkkoja saarimökin hoito-ohjeita ja valmistautuu myös omaan kuolemaansa. Tuota dokumenttia saa lainaksi kirjastosta.

Ja sitten on Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Haru, eräs saari -teos, tietenkin. 

”Kuutosen myrsky, sadetta. Vene pelastettu juuri ja juuri. Meri on noidankattila, jyrinät kuin tykinlaukauksia. Teltta halkesi. Suurenmoisen kaunista. -- 

Kerran rannoille ajelehti suuret määrät bambua, me keräsimme kaiken mutta emme oikein tienneet mitä tehdä sillä. Rakentakaa leijoja, Ham sanoi --"  
(emt. Suom. Liisa Ryömä. WSOY 1996.)

Haruun pääsee myös täältä.

P.S. 
Minä elelen nyt fiktiivisellä saarella. Ihailen alkavaa talvea, kerään rannoilta oksia ja ajopuita päähenkilöni talon portaille. Seuraan hänen pieniä askareitaan, piipusta nousevaa savua.

4 kommenttia:

  1. Taidan olla nesomaani. Olen käynyt kesäisin saarilla pyöräilemässä, Ahvenanmaalla kahdesti ja Gotlannissa kolmesti. Keväisin minua houkuttaa kaksi saarta: Utö ja Jurmo, joista Jurmo on minulle rakkaampi ja jossa olen useammin vieraillut. Kerran osallistuin purjehdusretkelle Maarianhaminasta Helsinkiin kaljaasi Albanuksella. Tämän retken parasta antia olivat vierailut lukuisilla saarilla ja hylkeet.

    Minulla on lähes koko ikäni ollut haave viettää yksi kokonainen vuosi pienellä meren ympäröimällä saarella, kokea vuodenaikojen vaihtelu luonnossa ja kirjoittaa kokemuksesta tunnelmia ja ajatuksia. Taidan olla saari itsekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin olen saari minäkin. Ja vaikka siinä on tietty melankolia, se on itsensä tunnstamisen riemua ja onnellisuutta, ei surua.

      Sama haave minulla, mietin sitä aika aktiivisesti, kaupunkielämän vuodenkierto on jo nähty. Kaipaan luonnollisempaa ajan kulkua, havainnoinnin rauhaa. Nyt ei ehkä elämäntilanteiden (kolme kouluikäistä lasta) takia onnistuisi, joskus myöhemmin kyllä. Tuo on hyvä haave.

      Sinulla on monta tärkeää saarta. Mietin juuri, että meri olisi minunkin saareni ympärillä ja sellaisiin miljöisiin olen mieluusti hakeutunutkin (Öölanti, Reposaari, Ahvenanmaa, Venetsia, Irlanti). Olen saanut tietää kuitenkin, että suvun historiassa on järvisaarieloa, äidillänikin kokemusta lammassaaresta keskellä järveä. Mietin, painautuvatko saarikokemukset geeniperimään.

      Tuo Albanus-reissu kuulostaa upealta. Oli varmasti melkoinen kokemus.

      Poista
  2. Sen verran piti vielä sanoa, että löysin tanssijoita toiseksi alimmaisesta todella upeasta kuvastasi.

    VastaaPoista