Venetsia olohuoneessa ja muita tammikuisia tarinoita

Kaksi sinistä nojatuolia lähtee kohta matkaan, tuntuu hyvältä antaa tavaraa pois, tehdä tilaa ajatuksille ja valolle, tosin etsin tuolien tilalle punaisia sukkahousuja kokoa 62 cm, kummia ovat vaihtokauppani nykyään. Unissa todistan triptyykkimäistä muodonmuutosta, tapaan taivaalta putoavia kettuja, lupaan pitää huolta Eino vainaan kartoista, toimin jokilaivurina sekä Tove Janssonin seuralaisena.

Mies on jo unohtanut Tulimaan. Nyt hän rakentaa olohuoneen lattialle pala kerrallaan ikiomaa Venetsiaa (tulee mieleen Janssonin Kesäkirja). Ehkä etsin kaapista pitkävartiset kumisaappaat, kahlaan ne jalassa keittämään kahvia ja koen vihdoin acqua altan.

(Minä olin unohtanut, että kahden nuoremman lapsen joululoma päättyykin jo sunnuntaina. Olisin lähettänyt heidät kouluun vasta keskiviikkona.)

Parantumaton saarihulluus

 

 

"Nesomania on siis saarihulluus. Tauti on parantumaton. Sillä on kuitenkin yksi terveyttä edistävä piirre: se lisää vastustuskykyä muita tauteja kohtaan."

Yle esittää parasta aikaa Veden saartamat -dokumenttisarjaa Suomen saaristoista. Saaret ovat kiehtovia. Veden ympäröimä, suljettu tila, joka mahdollistaa erillisyyden, (kuvitteellisen) vapauden, itsenäisyyden ja riippumattomuuden, olemassaolon rauhan. Kuin saari olisi vedessä kelluva kaistale, jolla voisi lipua pois turhasta maailman humusta. Ilmeisen idealisoitu ajatus. Sellaisella kuitenkin leikittelen.

Taannoin tv:stä tuli puhutteleva Ulkosaariston uskomaton Dora, joka kertoi pienen Lammholmin saaren ainoasta asukkaasta, 87-vuotiaasta Dorasta. Hän ei halunnut muuttaa saarelta huolestuneen sukulaismiehen harmiksi nykyaikaisempiin oloihin vaan eleli onnellisena ulkoisesti yksinkertaista, mutta vaativaa elämää kissansa kanssa.

Katsomisen arvoinen on myös Sonja Lindénin upea, koskettava ja hauskakin Ei kukaan ole saari -dokumentti. Se kertoo Lindénin isästä, Kristeristä, joka asuu yksin jo kuudettatoista vuottaan saarella. Hänen yksinäistä elämäänsä kissan ja musiikin kanssa katkaisevat puhelisoitot vaimolle hoitokotiin. Krister kirjoittaa jälkipolville pikkutarkkoja saarimökin hoito-ohjeita ja valmistautuu myös omaan kuolemaansa. Tuota dokumenttia saa lainaksi kirjastosta.

Ja sitten on Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Haru, eräs saari -teos, tietenkin. 

”Kuutosen myrsky, sadetta. Vene pelastettu juuri ja juuri. Meri on noidankattila, jyrinät kuin tykinlaukauksia. Teltta halkesi. Suurenmoisen kaunista. -- 

Kerran rannoille ajelehti suuret määrät bambua, me keräsimme kaiken mutta emme oikein tienneet mitä tehdä sillä. Rakentakaa leijoja, Ham sanoi --"  
(emt. Suom. Liisa Ryömä. WSOY 1996.)

Haruun pääsee myös täältä.

P.S. 
Minä elelen nyt fiktiivisellä saarella. Ihailen alkavaa talvea, kerään rannoilta oksia ja ajopuita päähenkilöni talon portaille. Seuraan hänen pieniä askareitaan, piipusta nousevaa savua.

Väliaikatietoja

Sataa lunta. Mietin Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytärtä ja kertomusta Lumi. Haaveilen taas Venetsiasta, Lidosta ja San Michelen hautausmaasaaresta. Googlaan lentoja ja majoituspaikkoja, teen laskelmia. Ehkä vasta ensi vuonna. Pitäisi järjestää valokuvat kirjaksi, niin pääsisin sinne joka päivä.

Olen kirjoittanut. Pää on painava ja kädet puutuvat, olen onnellinen tästä työstä. Huomenna pidän vapaata, päädyn seuralaisineni Murhaloukkuun.