maanantai 20. joulukuuta 2010

Unijumissa




Näin kummallista unta. Kustantamo oli suuri toimistoluola maan alla, asioin aikani kustannustoimittajan kanssa hänen huoneessaan. Istuin selkä päin ovea, hän suuren pöytänsä takana. Hänen selkänsä takana oli jokin ikkunaksi naamioitu luukku. Hän ehdotti, että kirjoittaisin tekstiin yhden sijasta kaksi jotakin. Näytin hänelle ruutupaperille tehtyä piirustusta koneesta, johon hän oli piirtänyt toisenkin pyöreän osan ja sanoin:
"Huomaatko, että sä haluat aina, että on kaksi. Sä taidat olla yksinäinen." (Toistuvia motiiveja olen valveilla löytänyt omista teksteistäni ja alkanut miettiä, mistä ne tulevat, mitä ne minusta kertovat.)

Myöhemmin samassa unessa tein lähtöä maanalaisesta, mutta ulko-ovi oli hyvin korkealla jyrkkien portaiden päässä, katselin sitä alhaalta kuopasta, näin kaukana lasin takaa maailman, ohikulkevat ihmiset. Kiipesin aikani. Huimasi. Loppumatkasta portaat puuttuivat kokonaan, oli vain pystysuoraa seinää, ei kaidettakaan missään. Kärsin unessakin korkean kammosta, tajusin että minun olisi mahdotonta päästä koskaan ulko-ovelle, joku muu voisi onnistua siinä, minä en. Tätä nyt mietin, tulkitsen mielessäni.

(Kuva David McKeen kirjasta Veronika. Surullinen tarina tytöstä joka soitti viulua, 1987.)

4 kommenttia:

  1. Mullakin unijumi, itse uni on jumissa, ei tule tai jos tulee, katkeilee eikä virkistä.

    Hurja tuo maanalaisuni, kun ei ollut portaitakaan enää.

    VastaaPoista
  2. No voi harmi. Mikähän sitä mieltä pitää virkeänä, kun ei anna nukkua? Tuo on rasittavaa. Minun untani häiritsee ja katkoo yleensä lähinnä murehtiminen. Sille vain ei oikein voi mitään, helpottaa kun asiat ratkeavat. Yleensä saa sitten pohtimaan, keho ja mieli vaativat, että tekisin asialle jotain. Aina se ei onnistu. Usein on kyse siitäkin, että olen ajautumassa suuntaan, joka ei ole minua varten. Tai sitten olen mennyt sinne jo. Mieli protestoi, kun vihdoin elämä ympäriltä yöksi rauhoittuu. Kuun asento vaikuttaa usein, näemmä myös tyttärellä.

    Mietin tosiaan tuota untani. Että koenko nyt, etten pysty vaikuttamaan asioihin vaan olen myynyt pois kirjoittavan sieluni, jään loppuiäkseni isojen koneistojen maanalaisiin hampaisiin. Tuli myös mieleen Platonin luolavertaus. Hmm. Unet ovat viisaita.

    VastaaPoista
  3. Luulen että minua valvottaa isäni tilanne. Vaikka se ei muuten valveilla ollessa tunnu ahdistavan, niin yöaikaan se sitten valtaa koko pään. Isäkään ei nuku, parhaimmillaan pari tuntia yössä. Luulen sen johtuvan siitä, että hän pelkää kuolemaa. Ja minä pysyttelen valveilla samasta syystä, ikään kuin voisin sitä valvomalla pitää loitolla. Pidän tavallaan vahtia (ei, emme me nuku samassa osoitteessa, joten toimintani on täysin irrationaalista).

    Tuosta voi hyvinkin olla unessasi kyse. Toisaalta myös se liike ylöspäin, kohti valoa, olet tulossa johonkin uuteen, vaikka kohtaatkin matkalla pelkoa ja epävarmuutta.

    Unet ovat viisaita, hassua tavallaan että se on oma viisautemme, joka niissä näyttäytyy.

    VastaaPoista
  4. Voisipa olla huolehtimatta. Voin kuvitella, miltä tuntuu valvoa yksin vuoden pimeimpänä aikana ja pelätä kuolemaa. Oma isäni sairasti Alzheimerin, se alkoi jo keski-iässä, sai hänet ahdistelemaan ja valvomaan. Masennuksena sitä sitten hoidettiinkin aluksi monta vuotta. Isä sai unilääkkeitä, kun unettomuus meni niin mahdottomaksi, hän nukkui päivät ja yöt alkoivat koko perheellä mennä risaisiksi. Nuo ovat hankalia asioita. Mikähän voisi turvata isäsi unta? Ja sinun?

    Juu, unet ovat viisaita, alitajuntahan siellä puhuu. Näin reilu kymmenen vuotta toistuvaa, mutta alati muuntuvaa painajaista. Monenlaisia, hyvin eläviä ja detaljirikkaita versioita yhdestä ja samasta asetelmasta. Vuosikausuia yritin tulkita. Sitten yhtäkkiä osasin yhdistää, mikä valvemaailman asia antoi niihin sysäyksen. En ole sen jälkeen nähnyt.

    Levollisempia öitä sinne toivotan!

    VastaaPoista