Olen nukkunut nyt yöni paremmin kuin aikoihin, vaikka kuopus onkin kuljeskellut ja toinen veli sitten hänen perässään hiukan myöhemmin, etsimässä. Tytär on päätynyt aina lopulta nukkumaan viereemme, minussa on ollut onnellisen emon levollisuus, unet ovat olleet sikeitä. Nukkuisin ainakin kymmenen tuntia, jos voisin. Herään väsyneenä - on vaikea ymmärtää aamuvirkkuja, muukalaisia he ovat - mutta en huolestuneena, kuten yleensä. (Miten ne voivatkin silloin vyöryä heti tajuntaan niin painavina ja kirkkaina, ne kaikki epäselvät, keskeneräiset asiat? Ei niitä kuuluisi olla, ei niin raskaina. Merkkejä väärästä reitistä, tunnistan enkä silti tee mitään.)
Olen kaivannut aikoja, kun edellisessä kodissa koko perhe nukuimme samassa huoneessa, pojat kerrossängyssä, tytär vieressämme, ei ollut pakko lähteä aamulla minnekään. Pesä se silloin oli, ei huone, hyvin mahduimme kaikki viisi. Äitini kertoo, että ei hänen lapsuudessaankaan omia huoneita ollut, ei edes omia sänkyjä. Kaksi tai kolme nukkui samassa sängyssä, päät sojottivat vastakkaisiin suuntiin. Äiti ei ole koskaan pelännyt pimeää eikä yksin olemista, ehkä ei ole tarvinnut, kun pienenä oli aina joku vieressä, turva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti