Viime viikonloppuna ehdimme lapsuusmaisemiini Poriin, Mäntyluotoon ja Reposaareen. Ei taida olla mitään, mihin meri ei auttaisi. Maata aaltojen piiskaamalla kalliolla avaran taivaan alla - en tiedä juurikaan elvyttävämpää.
(Ylin kuva miehen ottama.)
Minä olen syntynyt ja kasvanut sisämaassa, mutta viettänyt kesäni merellä ja meren lähellä, ja huomaan että siitä on jäänyt pysyvä jälki ja kaipuu. Koska meri on niin omansa.
Kiitos, kaikki kommentoijat. Kyllä vain, meri on ihan oma elementtinsä. Taivaan vastakappale. Pelottavakin. Mieluusti katselen rannalta kunnioittavan etäisyyden päästä, korkeintaan hiukan kastaudun, aalloille lipumaan en ole koskaan kaivannut. Jännä miettiä näitä sisämaa vs. rannikko -juurisuuksia. Maisema lyö kyllä leimansa, herättelee luonteessa monenlaista aallokkoa.
Olen samaa mieltä. Meri auttaa kyllä ihan kaikkeen.
VastaaPoistaMinäkin olen. Meri antaa voimia, aina, vaikka sitä ei edes muistaisi odottaa.
VastaaPoistaSisämaantyttönä meri on minulle arvoitus, ylväs ja hieman pelottava. Mutta kallioinen luoto on hiipinyt sisimpääni kaihoksi.
VastaaPoistaMinä olen syntynyt ja kasvanut sisämaassa, mutta viettänyt kesäni merellä ja meren lähellä, ja huomaan että siitä on jäänyt pysyvä jälki ja kaipuu. Koska meri on niin omansa.
VastaaPoistaKiitos, kaikki kommentoijat. Kyllä vain, meri on ihan oma elementtinsä. Taivaan vastakappale. Pelottavakin. Mieluusti katselen rannalta kunnioittavan etäisyyden päästä, korkeintaan hiukan kastaudun, aalloille lipumaan en ole koskaan kaivannut. Jännä miettiä näitä sisämaa vs. rannikko -juurisuuksia. Maisema lyö kyllä leimansa, herättelee luonteessa monenlaista aallokkoa.
VastaaPoista