Eilen kadotin kokonaisen ihmisen, siinä samassa oli kadota osa minustakin, ja vaikka hän tulikin takaisin, ei hän ollut ollenkaan sama. Minäkin olin ehtinyt muuttua. En osannut sanoa mitään, mielessä kaikui vain hokema: "Ylämäki, alamäki - kuoppa!" Näin, miten vauvaa körötettiin polvien päällä ja sitten annettiin pudota alas. Hauska ja turvallinen leikki, ihan muuta kuin äkillinen, hiljainen piilosillaolo.
Anne Tyler kirjoittaa teoksessaan Elämän tikapuilla (1995) naisesta, joka kävelee pois elämästään, jossa on ollut niin näkymätön, ettei perheenjäsenillä ole antaa hänestä edes tuntomerkkejä. Mietin nyt tätä kaikkea.
Luinkin jo toisaalta tästä katoamistapauksesta. Joskus täytyy mennä piiloon tullakseen löydetyksi, nähdyksi...juuri niinkuin lapset tekevät. Mutta jos kukaan ei löydäkään, niin se on pelottavaa. Siltikin riski kannattaa mielestäni ottaa, tulla vaikka itse takaisin, jos ei kukaan auta. Mutta niitä pohjattomia kuoppia kannattaa varoa.
VastaaPoistaNäinhän se on. Minä mietin leikkiä. Yksinleikkejä ja ryhmäleikkejä. Niissä on yleensä läsnä jokin ilo. Katoamisessa ei ole. Kukaan ei osaa etsiä, jos joku päättää leikkiä yhtäkkiä yksin, muille kertomatta. Se on silloin minusta aika huono leikki, vaarallinenkin.
VastaaPoistaTuo Tylerin kirja on hieno. Mietin, miten me näemme toisiamme vai näemmekö. On niin monenlaisia rooleja eikä yksi selitä koskaan ketään kokonaan, eivät varmasti edes kaikki yhteenlaskettuina. Minuudesta (ja sinuudesta), identiteetistä on vaikea saada kiinni. Jotakin kameleonttimaisuuttakin siinä on.
Kirjoitin pitkät pätkät siitä, kuinka minua kiehtoo se, että ihminen voi kadota kenenkään kaipaamatta.
VastaaPoistaPoistin kaiken, ei siinä ollut mitään päätä tai häntää.
En osaa. En ehkä haluakaan.
Ilona, kiitos kun kirjoitit. Minäkin poistelen välillä, joskus on tärkeämpää se että on kirjoittanut ne itselleen, nähnyt ajatuksensa olemasaolevina.
VastaaPoistaTuo katoaminen mietityttää. Etsin merkityksiä sille ja tarkoitusta, jotakin on syntyäkseen. Nyt hiukan aikaa pitää kipuilla vain. Katoamisesta on hienoja leffoja. Mikähän se ranskalainenkin oli, jossa vaimo huomaa rannalla miehensä kadonneen... Charlotte Rampling taisi olla pääosissa. Hiekan peitossa (Sous le sable), kertoi google, kaunis elokuva surusta.
Kadota kenenkään kaipaamatta. Tuotakin mietin. Onko se mahdollista? Katoamiseen liittyy varmasti läheisten hätä ja huoli. Ehkä katoamisia voi olla monenlaisia. Minua houkuttaisi sellainen huoleton, jonnekin tavoittamattomiin hetkellisesti erakoituminen, jossa muut eivät olisi huolissaan minusta eikä minun tarvisi olla huolissani muista. (Katoaminen on tuohon ehkä huono sana, parempi olisi vetäytyminen.) En tiedä, olisiko mahdollista. Luultavasti alkaisin kaivata hyvinkin äkkiä juttukumppania.
Kadota kenenkään kaipaamatta. Se on jotenkin hurjan yksinäistä ajatuksenakin. Silti miettii, miten moni ihminen nykyään kuolee ihan yksin, unohdettuna, tavallaan katoaa kenenkään kaipaamatta. Heikki Hietamies kirjoitti Koiran yössä jotakin tuon kaltaista, jos oikein muistan.
Kyllä ihmisiä katoaa kenenkään kaipaamatta, ja se on äärettömän surullista. Kokonaisia elämiä, joihin kukaan ei kiinnitä huomiota. Kadota voi myös siten, että pysyy fyysisesti paikalla.
VastaaPoistaKun meidän isoin poika oli pieni, hän tapasi kadota joka kauppakeskuksessa. Mutta hän oli hyvä löytymään: ennen pitkään kuului kaiuttimista että meidän poika taas etsii isää ja äitiä. Sitten kahdeksanvuotiaana hän jäi auton alle ja oli hävitä kokonaan. Sitä tilannetta ei unohda ikinä.
Liisa, hei. Näitä kenenkään kaipaamatta -katoamisia on lehdissäkin satunnaisesti ollut. Joku on löytynyt kotoaan kuolleena, ehtinyt olla siellä jo kauan. Ihmisiä (vanhuksia) katoaa myös laitoksiin.
VastaaPoistaLapsen katoaminen on ahdistava ajatuksenakin (yhtä silti lailla kenen tahansa). Onneksi poikanne löytyi ja selviytyi myös auto-onnettomuudesta. Olen seurannut nyt TV1:n englantilaista minisarjaa Viisi päivää. http://yle.fi/ohjelmat/234322
Siinä katoaa äiti ja lapsi. Lapsi löytyy, äidistä en vielä tiedä.
Muistan tuon Tylerin kirjan, silloin vielä luin romaaneja. Nyt olen taas alkanut lukea, romaaneja.
VastaaPoistaMinusta tuntuu välillä, että olen vähän kadonnut. Totta kai huolestuttaisiin, jos katoaisin, mutta kun sekä luonne että elämäntilanne on aika erakkomainen, on aina ollut syystä tai toisesta, joskus tuntuu, että voisi kadota noin vain. (Pidin kovasti Heidi Liehun runosta "Ei vierauteni koti ole täällä"). Mutta kyllä kuitenkin varmasti puhelin soisi tai ovelle tulisi joku. Moni katoaa myös masennukseen tai alkoholiin, yksinäisyyteen. Suomessa varsinkin.
Nuorena paras ystäväni lähti vuodeksi Jenkkeihin vaihto-oppilaaksi. Hän katosi sinne, tuli takaisin ihan erilaisena (se vaikutti siltä) ja pinnallisena. Sen jälkeen emme enää oikein olleetkaan kavereita, niin läheisesti.
Samat katoamisfiilikset täällä, Pellon pientareella. Katosin 13 vuotta sitten, mutta se on ollut hyvää katoamista. Oikeastaan kadotin sen tietyn elämäntavan, sain tilalle paljon enemmän.
VastaaPoistaKiitos Heidi Liehu -runosta. En tunnista, etsin!
Minulla on samanlainen ystäväkokemus, mutta matkata ei tarvinnut ihan noin kauas. Hänen lapsuutensa loppui, minun jatkui, ystävyys katkesi.
Oma parin kuukauden Amerikan reisussuni muutti kovasti minua. Minuus kristallisoitui. Koin varmasti elämäni suurimmat vieraudet ja irrallisuudet, vaikka elämä oli monella tavalla hyvää ja leppoisaa (ja oli virkistävää olla osana sellaista nuorisokulttuuria, jossa esim. tupakointi, juopuminen ja muu örveltäminen olivat paheksuttavia tapoja, mutta esimerkiksi jokaisen piti osata keskustella. Se oli haasteellista, kun ei aina osaa - tai siis uskalla - isossa joukossa etenkään. Kuitenkin rohkaisevaa, että kaikkien mielipiteitä odotettiin ja kaikilla oletettiin sellainen myös olevan.). Pinnallisuus oli tosiaan monessa ylitsevuotavaa. Onneksi oli vastapainona muutamia ns. erilaisia uusia tuttavuuksia, ikäisiäni poikia, joiden kasvukipuja seurasin hyvinkin likeltä. Hankala oli olla hintelä älykköpoika siinä kulttuurissa, jos nyt oikein kärjistää.
Minulla katoamisia on ollut sekä hyviä että vähemmän hyviä. Olen toisaalta kiitollinen myös vaikeista katoamisista, koska se pistää arvostamaan sitä hyvää, jota nyt on (vaikka moni varmasti näkee elämäntilanteeni ihan eri valossa). Tietysti tietää myös, että ei vaara koskaan ole ohi, on tuettava hyviä asioita, jotta ei katoa sinne minne ei halua kadota.
VastaaPoistaTuo Liehun runo jotenkin kuvaa niin sitä vierautta ja tiettyä melankoliaa, jota olin aina tuntenut. Jokin aika sitten tajusin (siitä on joku vanha blogikirjoituskin), että iso osa sitä surua tai jotain on kadonnut. Se oli hyvä tunne, vaikka tavallaan sellainen vieraus monesti yhdistyy runollisuuteen, taiteilijuuteen ym. Ehkä sen katoaminen (no, ei toki kokonaan, mutta vähentyminen) johtuu siitä, että on löytänyt paikkansa, sen henkisen kodin, joka oikeastaan on vain meillä sydämessämme tai päässämme? Ettei tunne enää, että elää vieraan elämää, ulkoapäin pakotettuna. (Ja kyllä tämä talokin on niin kotini, rakastan tätä vanhaa hirsirotiskoa.)
Ja ennen kaikkea, ettei enää kuuntele tai ota vastaan ulkoapäin tulevia vaatimuksia, normeja, odotuksia, jotka tuntuvat vieraalta ja vieraannuttavat? Tajusin jotenkin, että olen ihan "normaali" (vaikken olekaan... ;), tai siis että on ihan ok olla sitä mitä on, vertailematta. No, tulipa sekavaa, mutta halusin kuitenkin vielä sanoa. Ihana kun olet olemassa!
Mielenkiintoinen aihe! Luonnollisesti olen ajatellut paljon viime aikoina katoamista. Se on outoa ja pelottavaa. Ilman perhettä ja ystäviä on tosi helppo kadota ilman, että kukaan edes huomaa...Jo kaupungilla ja yliopistolla voi kadota, olla olemassa kuin näkymätön.
VastaaPoistaPoimin tästä kohdan: "-- on tuettava hyviä asioita." Pidän sen mielessä tai kirjoitan sen jonnekin näkyville. Välillä tulee rajusti, se tuuli ei onneksi tule itsen sisältä (eikä siten pääse horjuttamaan järjestystä, niin ajattelen) vaan muualta. Sille voi kääntää selän, voi hakeutua talonsa lämpöön, voi ajatella että se on vain yksittäinen puuska, ohiajavan ison auton imusta tullut, ei oikea tuuli ollenkaan.
VastaaPoistaKiitos itsellesi, Pellon pientareella. Luen ja mietin näitä moneen kertaan.
Hippityttö, hei. Minäkin mietin kuoleman yhteydessä katoamista. Se on käsittämätöntä.
VastaaPoistaNiin totta tuo, kaupungilla ja yliopistolla voi kadota myös. Minä en ikinä sopinut opiskelumaailmaan(kaan), vaikka monille se on suuri nautinto. Rakennuksen pääovesta sisään astuessa tuntui kuin joutunut loputtomaan nieluun ja suoliston syövereihin, oli totaalinen "ei kukaan" -olo, ehkä se loputon vapaus, vaikka siinä puolensa onkin, vielä kärjisti kaikkea. Muutama tuttavani lopetti opinnot tuon vapauden takia, vaihtoivat läsnäoloa kontrolloiviin oppilaitoksiin, joissa oli annetut rytmit, ihmiset ja ryhmät olivat pysyvämpiä, luultavasti ihan toisenlaista kohtaamista ja ryhmääntymistä kuin yliopistossa.
Kävin juuri katsomasssa näytelmä Täti ja minä...se tuli tästä jotenkin mieleen, mutta en voi paljastaa näytelmän juonta. Se oikein kiellettiin esityksen jälkeen :) Mutta katoamisia on tosiaan monenlaisia...yleensä jään kaipaamaan niitä, jotka katoavat, vaikka sehän kuuluu elämään, ihmisiä tulee ja menee. Kaikki eivät voi jäädä.
VastaaPoistaKirjailijatar, googlasin heti. :) Katoaminen on kiintoisa aihe ja pohdiskeltava. Mietin, että ei katoaminen ole aina edes yksinäistä tai yksinäistävää (tai surua tuottavaa). Yhdessäkin voi kadota. Täällä on ollut ilahduttavaa löytämistä. Kiitos teille kaikille.
VastaaPoistaKun juuri äsken luin juttusi, minulla oli ihan selvä kuva päässäni siitä, mitä on/oli tapahtunut. Mietin, mitä lohduttavaa voisin sanoa. Sitten luin kommentit ja aloinkin ajatella käsittäneeni ihan väärin. Jotain minulta nyt on ihan selvästi mennyt ohi.
VastaaPoistaEhkä kertookin vain minusta (elämästäni, historiastani) se, mitä kirjoituksestasi luin tai olin lukevinani. Tutulta se joka tapauksessa kuulosti.
Lumikko, hei. Ehkä osuitkin ihan oikeaan, käsitit juuri sen, mitä en suoraan sanonut. Voihan se olla niin.
VastaaPoistaKiintoisaa kyllä on, miten oma kokemuspohja vaikuttaa tulkintoihin. Mietin kaunokirjallisella puolella esim. sitä, miten lukutottumukset muuttuvat. Ja ne tulkinnat. Eeva-Liisa Manner oli minulle opintojen alussa täysin käsittämätön, en piitannut. Muutamassa vuodessa tapahtui kuitenkin suuria asioita elämässä, monenlaista surua ja menetystä. Opintojen loppuvaiheessa Mannerin - monen muunkin ennen käsittämättömän - runot olivat hyvin tärkeitä, aukesivat myös minulle.
Juu, kommenteissa ajatukset rönsyävät moneen suuntaan, myös omani, saatan kadotan kovinkin kauas alkuperäisistä merkityksistä.