Olen maininnut Jane Campionin An Angel at My Table (Enkelin kosketus) -elokuvasta muualla. Kerron nyt tännekin. Kirjailija Janet Framen elämäkerran elokuvaversio on kerrassaan upea ja Kerry Fox pääosaroolissaan huikea. Tarinassa kuvataan niin osuvasti ihmisen tarvetta tasapäistää keinolla millä hyvänsä. (Tuli mieleen mm. Eeva-Liisa Mannerin elämä.)
Framelle diagnosoitiin skitsofrenia, koska hänellä oli luovan ihmisen herkkä temperamentti, eli hän koki asioita toisin kuin oli suotavaa. Tämän vuoksi ns. hyvät ihmiset, joihin Frame luotti, sysäsivät hänet kerta toisensa jälkeen sairaalaan, jossa häntä hoidettiin rajuilla keinoilla kymmenisen vuotta. Myöhemmin kävi ilmi, että nainen oli ollut aina täysin terve, aikuisiän ahdistukset johtuivat sairaalakokemuksista - ehkä yhtä lailla kaikesta siitä, mikä oli perhettä koetellut - normaaleja inhimillisiä reaktioita. Onnellisuusprofessori Markku Ojanen on tätä pohtinut:
"--onko lainkaan järkeävää puhua mielen sairauksista tai mielisairauksista. Yleensäkin vieroksun sairauskäsitteen laajentamista kuvamaan kaikkea sellaista, mikä on vaikeaa, epäsuotavaa, erilaista tai poikkeavaa."
Elokuva näyttääkin, mikä merkitys on kyseenalaistajilla, mikä ymmärtäjillä, mentoreilla:
"- Kirjailijoita ja maalaajia. Taiteilijoita. He vain velttoilevat eivätkä tee töitä. Entä heidän moraalinsa?
- Minäkin olen kirjailija, Patrick.
- Ehkä olet nyt, mutta sitten kun palaat Espanjasta, etsimme sinulle oikean työn.
--
- Et sinä halua kuluttaa aikaasi kirjoittaen. Siitä ei saa rahaa. Se käy lomalla, mutta ei nyt, ei pysyvästi."
versus
"- Minun pitää löytää työpaikka.
- Miksi? Sinähän olet kirjailija
- Älä huoli, jos se [käsikirjoitus] palautetaan, se on vasta ensimmäinen yritys. Muista, että aina on olemassa muita kustantamoja.
- Jos joku käskee sinun hakeutua ihmisten pariin etkä halua sitä, älä hakeudu."
Leffaa saa kirjastoista ja leffavuokraamoista. Aion katsoa uudestaan.
Framelle diagnosoitiin skitsofrenia, koska hänellä oli luovan ihmisen herkkä temperamentti, eli hän koki asioita toisin kuin oli suotavaa. Tämän vuoksi ns. hyvät ihmiset, joihin Frame luotti, sysäsivät hänet kerta toisensa jälkeen sairaalaan, jossa häntä hoidettiin rajuilla keinoilla kymmenisen vuotta. Myöhemmin kävi ilmi, että nainen oli ollut aina täysin terve, aikuisiän ahdistukset johtuivat sairaalakokemuksista - ehkä yhtä lailla kaikesta siitä, mikä oli perhettä koetellut - normaaleja inhimillisiä reaktioita. Onnellisuusprofessori Markku Ojanen on tätä pohtinut:
"--onko lainkaan järkeävää puhua mielen sairauksista tai mielisairauksista. Yleensäkin vieroksun sairauskäsitteen laajentamista kuvamaan kaikkea sellaista, mikä on vaikeaa, epäsuotavaa, erilaista tai poikkeavaa."
Elokuva näyttääkin, mikä merkitys on kyseenalaistajilla, mikä ymmärtäjillä, mentoreilla:
"- Kirjailijoita ja maalaajia. Taiteilijoita. He vain velttoilevat eivätkä tee töitä. Entä heidän moraalinsa?
- Minäkin olen kirjailija, Patrick.
- Ehkä olet nyt, mutta sitten kun palaat Espanjasta, etsimme sinulle oikean työn.
--
- Et sinä halua kuluttaa aikaasi kirjoittaen. Siitä ei saa rahaa. Se käy lomalla, mutta ei nyt, ei pysyvästi."
versus
"- Minun pitää löytää työpaikka.
- Miksi? Sinähän olet kirjailija
- Älä huoli, jos se [käsikirjoitus] palautetaan, se on vasta ensimmäinen yritys. Muista, että aina on olemassa muita kustantamoja.
- Jos joku käskee sinun hakeutua ihmisten pariin etkä halua sitä, älä hakeudu."
Leffaa saa kirjastoista ja leffavuokraamoista. Aion katsoa uudestaan.
Olen katsonut tämän elokuvan ja se teki suuren vaikutuksen, koska pystyin niin samaistumaan hänen tuntemuksiinsa ja kokemuksiinsa. Itsen tunnustan olevani yliherkkä taiteilija ja tunnen siitä syyllisyyttä, koska en pysty olemaan niin kuin "normaalit tavalliset ihmiset"...
VastaaPoistaKovin tuttua, Hippityttö! Syyllisyys ei ole hyvä ystävä. Kannustavien ihmisten seura tekee hyvää, vahvistaa ja kannattelee. Janet Framesta tuli mieleen aiemmin mainitsemani Solveig von Schoultz. Hän kirjoittaa omista kokemuksistaan: "-- olin hämmästynyt vapaudesta ja siitä huomiosta, että ihmisiin suhtauduttiin hyväksyvästi ja heistä pidettiin sellaisina kuin he olivat, kenenkään yrittämättä muovata heitä toisenlaisiksi. Se oli jotakin aivan uutta --" (Pitkin vedenviivaa, 59.)
VastaaPoistaValoisaa päivää!
Tämä oli niin hurjan koskettava (ja itkettävä) elokuva, johon pystyi myös samastumaan kovin. Ei minunkaan taiteellista puolta tuettu, ei ymmärretty. Taiteilijat ovat tietynlaisia luovia kerettiläisiä, josta Alf Rehn puhuu kirjassa, jonka juuri esittelin blogissani.
VastaaPoistaEdelliseen kommenttini vielä siitä katoamisesta - kadotahan voi myös taiteeseensa, työhönsä, uppoutua ja ehkä sieltäkin tulee (joskus) vähän erilaisena takaisin?
Kyllä vain, Pellon pientareella. Samat samastumiset minulla, vaikkei sentään ihan noin hurjina. En tiedä, pääseekö erilaisuuden tunteista koskaan. Minä mietin nytkin, kelpaanko tällaisena (esikois-)kirjailijanakaan. Tuntuu, että niitä raameja, joihin pitäisi mahtua, annetaan välillä hyvin yllättävistäkin suunnista. Herkkyys ei katoa, aina satuttaa jos kokee, ettei kelpaa. Ehkä on hyvä niin.
VastaaPoistaTaiteeseen katoamisen yhdistän flow-tilaan. Hedelmällistä ja palkitsevaa. Ei ehkä läheisille. Olen kirjoittanut paljon (enimmäkseen) perhearjen keskellä, olen kipuillut kun olen läsnä enkä kuitenkaan ole ja lähes aina tarvitaan. Silti koen, että on hyvä nähdä ihmisiä, joilla on intohimoinen suhde työhön/harrasteeseen/elämään. Se on hyvä vastapooli sille, että arki (minullakin) on usein sitä "On pakko, en jaksaisi/haluaisi, mutta pitää". (Niitä pakkoja olen tosin alkanut kyseenalaistaa.)
Kyllä vain, flowsta tulee pois toisenlaisena: kirkastuneena, energiaa puhkuvana, onnellisena (ärsyyntyneenäkin).