Pääsiäisviikolla yskin yöt ja aamulla heräsin silmät umpeen muurautuneina. Mietin, olivatko sudenkorennot käyneet yöllä neulomassa silmäluomet kiinni, ehkä korentoja lentää jo. En nukkunut ulkona, mutta ikkuna saattoi jäädä raolleen. Ajattelin, että tällaiselta voisi kuolleesta tuntua, jos joltakin tuntuisi: yrittää epätoivoisesti räpyttää silmiä auki, ei toimi, kaikki on nähty, tässä se oli, hyvästi visuaalinen maailma. Kummallisia ihminen miettii ja ottaa vastaan väkeviä tippoja, paksua salvaa. Niillä ompeleet ratkottiin, silmät ovat yhä arat. Ehkä kevättä tulee katsoa herkillä silmillä.
En pystynyt kirjoittamaan, mutta ortodoksikirkon kellot kuulin, paistoin lettuja kuudelle (olen vasta nyt oppinut), istuin ystävän luona puhumassa teini-ikäisistä, mietin voivatko hiukset harmaantua yhdessä yössä, silitin poskea ja niskaa, valitsin kukkakimppua, sijasin siskonpetiä, sain miehen kanssa kutsun pienen pojan kummeiksi, liikutuin ilosta.
Nyt olen kirjoittanut. Mies nappaa lapset iltaisin, keksii tekemistä, vaikka kirjoittaminen aukeilevien ovien, tömistelyn, itkun ja naurun keskellä on tuttua. Joku tulee tuijottamaan tuohon vasemman olkapään kohdalle, kiskoo hihasta. On nälkä, kaikki kaverit haluavat meille yhtä aikaa tai ei ole ketään, pelkkää tylsää, joku kiusaa, toinen ärsyttää tai pitäisi päästä koneelle just nyt, äiti hei, kuuletko sä mitään, haloo, se heitti mua legolla päähän, etkö sä aio sanoa mitään. Hiljaisuudessa kirjoittamisesta tulee melkein syntinen olo. Olenko ansainnut tämän? Onko tähän lupa? Siksikö istun tässä kummallisessa ja rauhattomassa tilassa tuijottamassa seinää enkä valoisan ikkunan ääressä makuuhuoneessa, sinne on raivattu minulle oma tila. Vai onko kyse vain tottumuksesta? Siitä, etten halua eristäytyä liikaa tai viedä tekstejä huoneeseen, jossa on tarkoitus levätä.
Istun tässä Aku Ankkojen, laskujen ja paperisilpun keskellä, naapurikerrostalon keittiöt katsovat kohti, metsä alkaa oikean olkapään takaa, ilta-aurinko paistaa hoikkien kuusten lävitse suoraan kuvaruudulle. Pölyä ja sormenjälkiä. Ikkunaa voi pitää jo auki. Voi kuunnella ohiajavia autoja ja kevätlintuja. Voi toivoa, etteivät sudenkorennot löydä tänne, voi hengittää syvään ja alkaa kirjoittaa.
Voi ei, se on kamalaa kun silmät muurautuvat umpeen. Minäkin sitä joskus aina kuvittelen, vaikkei ole vuosiin niin käynyt. Voisikohan kuolleesta tosiaan tuntua siltä, yrittäisi ja yrittäisi nähdä muutakin kuin mustaa, mutta ei onnistuisi.
VastaaPoistaMinäkin olen värkännyt itselleni oman kirjoitusnurkkauksen, mutta arvaa vaan, osaanko siellä kököttää. Aina löydän itseni sotkuisen keittiön pöydän äärestä tai sohvan syleilystä.
Lumikko, hei. Minä en ole ikinä ennen tuota silmähorroria kokenut. Pakokauhuinen tunne herätä siten.
VastaaPoistaIsäni kuoli silmät auki, oli joitakin päiviä tajuttomana ja koko sen ajan katsoi suoraan ylöspäin. Suu oli auki myös. Kuin olisi halunnut sanoa vielä jotakin. En yhtään ihmettele.
Työskentelytilasta. Olin lapsena ja opiskelijana samanlainen kuin nyt. En osannut asettautua mihinkään täsmätilaan piirtämään, tekemään läksyjä tai opiskelemaan. Keittiön pöytä ja lattia olivat mieluisia paikkoja.
Mietin, onko tämä sudenkorentojuttu jokin legenda, jotain etäisiä kaikuja tulee mieleen sudenkorennoista ja kuolemasta, mutta en saa päähäni tarinaa niistä.
VastaaPoistaJa piti lisäämäni:
VastaaPoistavai onko se tarina sinun kehittämäsi, kun sinuakin ajatellessa tulee vahvoja kaikuja sudenkorennoista.
Juu, ehtaa kansanperinnettähän tämä. Monenlaista pahaa enteilevää uskomusta korentoihin liittyy. Aihe kiehtoo minua kovasti.
VastaaPoistaHyvä, että olet kirjoittanut - kummallisesti parhaat hetket tehdä eivät aina ole ne, jotka näyttävät parhailta. Minä jähmetyn välillä hiljaisuuteen, jos se tuntuukin yksinäiseltä tai vaativalta. Hälinässä nakuttelen hiljakseen, vähän itseltäkin salaa - joskus se on hyvää.
VastaaPoistaMinulle tuo sudenkorentouskomus oli uusi. Aina oppii uutta. Ihana, että tulit takaisin. Ihminen kai oppii työskentelemään kaikenlaisissa oloissa, hälynkin keskellä. Minä osaan kyllä kirjoittaa pienessä hälyssä, mutta jos joku puhuu vieressä jotain ihan muuta, ajatus karkaa.
VastaaPoistaMarikki. Kirjoittamatta on niin vaikea olla. Tauti on yhä päällä, kumistan talon rakenteita yskälläni ja revin omia rakenteitani vereslihalle tällä, mutta onneksi ei tarvitse puhua. Eilen yritin lukea lapselle ääneen. Luovutin. Olen miettinyt tuberkuloosiin kuolleita kirjailijoita (nuorena luin Saima Harmajaa), miten epätoivoista taistelua. -- ja eksyin näemmä taas aiheesta.
VastaaPoistaKirjailijatar. Kiitos! :) Hyvä oli tulla takaisin. Hyvä oli olla myös pois, vaikka suunnitelmiin tulikin kaikenlaista spiraalia. Juu, hälyä on monenlaista. Sellainen, joka ei pysähdy kohdalle eikä vaadi, on ok. Sen suojissa voi olla jopa parempi kirjoittaa kuin hiljaisuudessa. Liika äänettömyys saa aistit varuilleen, kuljeksimaan keskittymisen sijaan, kääntymään kaikkialle, alkaa rekisteröidä asioita joita ei normaalisti edes huomaisi. Minä mieluusti kirjoitan niin, että radio on auki (olen muutenkin radioihmisiä). Siitä tulee kotoisa ja turvallinen olo.
Kevät herättää ihanasti inspiraation:)
VastaaPoistaSudenkorennot ovat kiehtovia...
Totta, Hippityttö. Kevät on kyllä ihanaa aikaa. Sudenkorennot ovat minusta kummallisia, ihmeteltävää riittää heissä, perhoset ovat aika lailla samaa sorttia, mutta jotenkin vähemmän mystisiä. Yhdistän korennot suomiljööseen, pimeisiin vesiin, uppoamiseen, tuijottamiseen, vaivihkaiseen vakoiluun, salaisuuksiin, mysteereihin.
VastaaPoistaVärikästä ja inspiroivaa eloa!
Dragonflies, ihanan kamalia. Purevat ja lentävät kauniisti. Kummalliset pääjalkaiset toukat vesirajassa. Lapsena tyhjät kotelotkin tuntuivat pelottavilta. Kirkkaan siniset neidonkorennot ovat leppoisampia.
VastaaPoistaOli kiva kuulla sinusta Katja, tosin tautisi on kelju, paranemisia !
Kiitos samoin, Leena. Tauti on taittumassa, onneksi. Ihanalta tuntui nukkua kokonainen yö yskimättä.
VastaaPoistaSudenkorennot, niinpä. Ja ne silmät. Ja siipikuviot. Kaikki. Odotan, koska näen ensimmäiset. Niitä lentelee lämpimällä tuosta kivenheiton päästä järveltä tänne pihaan. Etsivät jotakin. Selvästi vaanivat.