Varsova: Olisin halunnut ojentaa sinulle Veikselin

Toinen kiipesi torniin, tähysi kauas ja näki kaiken.

Toisella on syntymälahjana jalat irti maasta ja selässä siivet, joilla voi lentää vain matalalla, korkeuksista putoaa aina tavalla tai toisella: pyörtyy tai unohtaa lentää.

Ensimmäisen toisen käy sääli siivekästä toista. Hän viipyy ja viipyy. Yrittää keriä korkeuksista kasaan Veikselin, olisi niin halunnut ojentaa valtavan siniharmaan kerän, levittää siihen silmiensä eteen lokakuiselle aukiolle, nähdä miten hän lentää sen yli matalalla kuin sudenkorento siivet vettä hipoen.

Etteivät sudenkorennot löydä tänne

Pääsiäisviikolla yskin yöt ja aamulla heräsin silmät umpeen muurautuneina. Mietin, olivatko sudenkorennot käyneet yöllä neulomassa silmäluomet kiinni, ehkä korentoja lentää jo. En nukkunut ulkona, mutta ikkuna saattoi jäädä raolleen. Ajattelin, että tällaiselta voisi kuolleesta tuntua, jos joltakin tuntuisi: yrittää epätoivoisesti räpyttää silmiä auki, ei toimi, kaikki on nähty, tässä se oli, hyvästi visuaalinen maailma. Kummallisia ihminen miettii ja ottaa vastaan väkeviä tippoja, paksua salvaa. Niillä ompeleet ratkottiin, silmät ovat yhä arat. Ehkä kevättä tulee katsoa herkillä silmillä.

En pystynyt kirjoittamaan, mutta ortodoksikirkon kellot kuulin, paistoin lettuja kuudelle (olen vasta nyt oppinut), istuin ystävän luona puhumassa teini-ikäisistä, mietin voivatko hiukset harmaantua yhdessä yössä, silitin poskea ja niskaa, valitsin kukkakimppua, sijasin siskonpetiä, sain miehen kanssa kutsun pienen pojan kummeiksi, liikutuin ilosta.

Nyt olen kirjoittanut. Mies nappaa lapset iltaisin, keksii tekemistä, vaikka kirjoittaminen aukeilevien ovien, tömistelyn, itkun ja naurun keskellä on tuttua. Joku tulee tuijottamaan tuohon vasemman olkapään kohdalle, kiskoo hihasta. On nälkä, kaikki kaverit haluavat meille yhtä aikaa tai ei ole ketään, pelkkää tylsää, joku kiusaa, toinen ärsyttää tai pitäisi päästä koneelle just nyt, äiti hei, kuuletko sä mitään, haloo, se heitti mua legolla päähän, etkö sä aio sanoa mitään. Hiljaisuudessa kirjoittamisesta tulee melkein syntinen olo. Olenko ansainnut tämän? Onko tähän lupa? Siksikö istun tässä kummallisessa ja rauhattomassa tilassa tuijottamassa seinää enkä valoisan ikkunan ääressä makuuhuoneessa, sinne on raivattu minulle oma tila. Vai onko kyse vain tottumuksesta? Siitä, etten halua eristäytyä liikaa tai viedä tekstejä huoneeseen, jossa on tarkoitus levätä.

Istun tässä Aku Ankkojen, laskujen ja paperisilpun keskellä, naapurikerrostalon keittiöt katsovat kohti, metsä alkaa oikean olkapään takaa, ilta-aurinko paistaa hoikkien kuusten lävitse suoraan kuvaruudulle. Pölyä ja sormenjälkiä. Ikkunaa voi pitää jo auki. Voi kuunnella ohiajavia autoja ja kevätlintuja. Voi toivoa, etteivät sudenkorennot löydä tänne, voi hengittää syvään ja alkaa kirjoittaa.