Toisella on syntymälahjana jalat irti maasta ja selässä siivet, joilla voi lentää vain matalalla, korkeuksista putoaa aina tavalla tai toisella: pyörtyy tai unohtaa lentää.
Ensimmäisen toisen käy sääli siivekästä toista. Hän viipyy ja viipyy. Yrittää keriä korkeuksista kasaan Veikselin, olisi niin halunnut ojentaa valtavan siniharmaan kerän, levittää siihen silmiensä eteen lokakuiselle aukiolle, nähdä miten hän lentää sen yli matalalla kuin sudenkorento siivet vettä hipoen.
Voi noita Varsovan kortteleita!
VastaaPoistaSitä aivan omanlaistaan kauneutta ja karheutta, lomassa rumuutta. Herkullisia leivoksia, kauniita kahviloita. Joskus haluaisin nähdä Varsovan huhtikuun, siis oikean huhtikuun. Viimeksi satoi lunta.
Ja - näkökulmat ovat monet. Minäkään en mielellään mene korkeuksiin.
Samaa mietin: Varsovan kevät. Talvikin... Sinä näit lumen siellä!
PoistaKyllä vain, tuolla saa kaiken. Kauneuden rumuudessakin.
Minä maksoin lipun tuonne torniin, luulin meneväni edes hiukan katsomaan (olin kaupunkihuumassani ylioptimistinen, tiesin sen kyllä) mutta jämähdin jo portaikkoon. Jalat menevät alta, ei siinä auta silloin mikään tomeroituminen, kun en kerta kaikkiaan pysy kasassa. Mutta ehkä on niin, että kokonaisuudet eivät ole minua varten, erilaiset detaljit kylläkin.
P.S. Nyt olen koko päivän miettinyt, millaista olisi Veikselin rannalla keväällä, sieltä matalalta katsotuna, miltä tuntuisi ojentaa käsi virtaan...
Poista