maanantai 10. tammikuuta 2011

Syreenin muisto


"Grassessa kävelin pelloilla jotka kasvoivat ruusuja, laventelia, jasmiineja, nuoret tytöt poimivat kukkia koreihin, keruun täytyy tapahtua juuri oikealla hetkellä äiti selitti, kukat uutetaan tisleiksi ja sekoitetaan parfyymeiksi joita asiantuntijat nuuhkivat nenä pitkänä. Voilá, Madame, ruusun sielu! Kun astuin hajuvesimyymälästä kadulle päätä huimasi, vuorten yli lankesi laskevan auringon punainen kajo, joka värjäsi harmaiden talojen ja tiilikattojen ääriviivat ja äkkiä olin surullinen, en tiedä miksi, se ei ollut pahaa mieltä eikä surua vaan rintakehää puristi ja hengitys salpaantui, se oli kauhea ja ihmeellinen tunne, olin kolmetoistavuotias ja luulin että kuolen, mutta en kuollut, enkä minä kuolemaa kaipaa vaan tuota huimausta ja kaipausta kaikkeen, kun järjestän kukat maljakkoon krysanteemeissa on kylmän ilman ja väkevän yrtin järkevätuoksu, varret ovat tanakat, kukat kirkasväriset, krysanteemit ovat arkisia kuten naiset, jotka eivät haihattele turhia."
(Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri. 2009, 39-40.)

Minä olin jotakin kymmenen ja kahdentoista väliltä, kun koin tuon saman huimauksen. Siihen liittyivät keskellä kaupunkia tuoksuvat syreeninkukat, suuret sylilliset niitä, serkun häät ja kaupungilta juhlatalon pihaan eksynyt likainen poika. Minulla on syreenin kukka yhä päiväkirjan välissä, lila väri on hiipunut ruskeaksi, tuoksun tuntee, jos sulkee silmät.

(Kuvassa kotimetsästämme kerätty juhannuskimppu.)

2 kommenttia:

  1. Tuo kirja on kyllä upea. Ja niin monisyinen, tuota kohtaa en edes muista, en ehkä ole kiinnittänyt siihen tarinan tuoksinnassa huomiota. Voisin siis lukea uudestaan ja uudestaan.

    VastaaPoista
  2. Niin on. Taidokas kirja vie mennessään, kaikkea ei ehdi huomata. Valoisaa tätä vuotta, Mirva!

    VastaaPoista