sunnuntai 16. tammikuuta 2011
Haamuja, prinsessoita, morsiamia
Olen tarponut esikoisen - lapsen, en kirjan, tästä tuli jo yksi väärinkäsitys - kanssa hurjassa pakkasessa metsien keskellä, etsinyt yhtä taloa ja löytänyt kaksi. Toisessa tuuli puhkui lävitse, toisen oven eteen oli nostettu kahden istuttava sohva. Emmekä silti istuneet, kiersimme kuusiaidan takana, tuntui että kuolleiden talo siellä, älkää elävät menkö lähelle emmekä menneet, vaikka minulle tuollaiset puheet ovat kutsuja. Olen lämmittänyt kylmää nenänpäätä pörröisellä mustalla hansikkaalla, taluttanut kädestä samettimekkoista prinsessaa, tajunnut että juhliakin pitäisi, soittanut puhelimella vaikka se on aina vaikeaa, aina joku huokailee siellä toisessa päässä ja minun kämmeneni hikoavat, olen levitellyt siskonpetejä, lähettänyt lapset yläkertaan, avannut aikuisille oven astua ulos, pukenut itseäni morsiameksi yö toisensa jälkeen, kauanko vielä pitää odottaa...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaErilaiset sisätilan omaavat tyhjät asiat (talot, rasiat, arkut, luolat...) ovat mielenkiintoisia. Nuo sanasi toivat mieleeni talon täällä meidän lähistöllä, joka oli hylätty, autio ja todella erikoinen. Nimesimme sen lastemme kanssa kummitustaloksi, mutta koskaan ei uskallettu mennä kovinkaan lähelle. Talo alkoi jo uhkaavasti sortuakin ihmeellisine kattorakennelmineen ja ulokkeineen, emmekä saaneet selville, mikä se oli joskus ollut. Nyt se on purettu ja sydämiimme jäi aukko. Ihmeellisiä asioita sitä voi jäädä kaipaamaan.
VastaaPoistaEn pidä puhelimessa puhumisesta minäkään. Jos voisin, hoitaisin kaikki asiat tekstiviesteillä ja s-postilla. Minusta on niin epäloogista puhua jollekin, jota ei näe. Kirjoittaminen on aivan eri juttu.
Keinutaan aalloilla ja leijaillaan hiljaa yhdessä hiutaleiden kanssa; autetaan talvea muuttumaan kevääksi...
Saat teksteilläsi houkuteltua minusta esille sen runoilijan, joka on joskus kauan sitten hautautunut jonnekin hyvin syvälle...(ja nyt tuli kyyneleet)
Kiitos !
(sori tuo tyhjä kommentti, piti hieman korjata virheitä...perfektionistin vikaa minussa)
:: Leena
Kiitos itsellesi, Leena, kun jaoit tuon autiotalon! Voi, olisittepa saaneet vaikka kuvattua talon talteen. Onneksi ehditte kuitenkin kokea ja nähdä, muisto jäi.
VastaaPoistaIhan sama täällä tuossa puhelinasiassa. Kirjoittaminen on niin helppoa ja kasvotustenkin hoidan ihan pätevästi, mutta en puhelimessa. Aina koen, että keskeytän jotain tai että soitan huonoon aikaan, kuuntelen niin tarkkaan äänensävyjä ja muuta, että itse asian esittäminen muuttuu kömpelöksi.
Lohdutan täältä ja sanon, että älä anna sisäisen runoilijasi hautautua minnekään! Ei sen kamalampaa voi olla. On aikoja, kun ei suju. Minulla ulkoiset pakot tekevät sen, että kehon ympärille ilmestyy vauhdilla kipsiin siveltyä käärinliinaa, sielu jää jumiin, ei synny kuin yksioikoista tekstiä, varisee valkoista laastia vain. Siinä sitä sitten seisoksii eikä pysty maahan kumartumaan, ei poimimaan laastinpaloja kämmenelleen ja katselemaan moninaisia muotoja, voi vain arvailla. Äkkiä joku tulee ja lakaisee kaiken pois. Itseilmaisu on niin herkkää ja helposti haavoittuvaa, vaatii rauhan ja tilan, niin minä koen. Mikä sinulla piilotti runoilijan?
Keinutaan ja leijaillaan, iloitaan lisääntyvästä valosta! :) Kaikkea kannattelevaa sinne!
Kiitos kannattelevista sanoistasi. Hyvä kysymys tuo, että mikä piilotti osan minusta. En oikein tiedä sitä itsekään (tai ainakaan en ole valmis avautumaan, näin...vielä;)
VastaaPoistaUlkoiset seikat ovat kuitenkin vain ulkoisia, ei kovin todellisia eikä oikeuttavia, harhaa.
Itseasiassa otin talosta kännykällä kuvia kerran, mutta ne on vielä piilossa puhelimessa.
Pitäisiköhän meitä ihmisiäkin laittaa välillä piuhan päähän latautumaan ja purkamaan "kuvia" toisaalle ? Tiedänkin kyllä hyvät piuhan paikat :)