maanantai 3. tammikuuta 2011
Perussuru, perusilo
Kirjoitin edellisessä tekstissäni melankoliasta. Yöllä luin Bo Carpelanin Alkutuulta (olen kirjasta niin otettu, että koen olevani rakastunut). Romaanista osui silmiin tämä:
"Mistä se tulee, se perussuru -- oletko sinä perinyt senkin? Minä tiedän, että sinä minun laillani tunnet ne kultaiset päivät, ne onnelliset tunnit, jolloin kaikki mitä näet, kohtaat, puhuttelet, kuuntelet, kaikki asiat joita kosketat, maisemat jotka avautuvat edessäsi, saavat oman säteilevän merkityksensä, valaistuvat sisältäpäin, niin kuin nyt, kun syksy on kauneimmillaan. Perussurua vastaan minä asetan perusilon, kaikesta huolimatta, hämmästyksen siitä, että on niin paljon kaunista, niin paljon oppimista, niin paljon minkä ohi me kuljemme sokeina -. --
Kauneinta mitä eläessäni koin, oli silmänräpäyksen anti, ja paikka, maisema, hiljaisuus. Minusta tuli aika hyvä hiljaisuuksien tuntija. Ehkä se teki minut yksinäiseksi."
(Bo Carpelan: Alkutuuli. Suom. Kyllikki Härkäpää. 1993, 220.)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tunnistan itsessäni tuon saman, BC:n kauniisti kuvaaman perussurun. Lienen syntynyt surun syliin, mutta vähitellen elämän myötä suru muuttuu, ei ole suru ollenkaan, pikemminkin sisäistä hiljaisuutta. - Jatkoksi aiempaan: onneni väri on savuisen vaalea sininen, hopealta välähtelevä...
VastaaPoistaKyllä minun on tuo luettava.
VastaaPoistaJuu, jotakin perustavaa tuossa kirjassa on. Koko ihmisen elämä tulee käsiteltyä syvältä, niin kauniisti ja puhuttelevasti, että pitää annostella lukeminen sopiviin annoksiin. Käydä hengittämässä välillä. (Minulla oli useampikin vuosi tuossa viime kerrasta, jolloin en päässyt alkua etäämmälle, nyt vain päätin lukea.)
VastaaPoistaMinusta Carpelan kuvaa niin hyvin sitä, mitä minä sanon melankoliaksi. Siinä on ihan oma valonsa. En koe siis pahaksi, torjuttavaksi vaan sellaiseksi seuralaiseksi, jonka kanssa voi istahtaa penkille, jutella sanomatta sanaakaan, nähdä silmien edessä hyvin pienessä ja arkisessa koko elämä; olla yhtä aikaa surullinen ja onnellinen ja ennen kaikkea tietoinen, kirkassilmäinen.
Ellinoora, kaunis sinun onnesi väri. Aavistelen nähneeni tuon värin, jonkun ohimolla, taivaalla, vedessä, hangessa. Minulla oli sen värinen paita, kun odotin esikoista, käytin sitä vuosia sen jälkeenkin, se päällä pidin kummityttöä ensimmäisen kerran sylissä, joskus nukuinkin. Ajaton, rypistymätön, sopi tilaisuuteen kuin tilaisuuteen.
Violet, suosittelen!
Carpelan kuvaa hienosti tunnetta, jota minä aloin jo pienenä nimittää valtameritunteeksi. Se on kai sellainen ilon ja surun, onnen ja melankolian limittymisen tunne, vähän pakahduttava, "elämää suurempi". Minulla se liittyy usein maisemiin, muistoihin ja musiikkiin.
VastaaPoistaLumikko. Hienon nimen keksit tuolle tunteelle! Kyllä vain, syvemmin puhuttelevat juuri nuo: maisemat, muistot, musiikki, myös kirjat ja leffat -- ja maiseman lisäksi muut visuaaliset asiat kuten unet, valokuvat ja muu kuvataide.
VastaaPoistaJa mulla myös usein liike on mukana tuossa tunteessa, muistan monet hienot hetket, kun olen istunut liikkuvan auton (yleensä bussin) kyydissä, kuunnellut musiikkia kuulokkeilla ja katsellut ohikiitäviä maisemia. Matkallaolo myös, siinä on jotain suurta vaikka matka itsessään olisi pieni, työmatka tai joku muu lyhyt pyrähdys vain.
VastaaPoista