Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä nukuimme pitkään. Iltapäivällä otimme naapurista tytön ja omistamme kaksi sekä pulkat, luistimet ja repun ja lähdimme vanhan kodin maisemiin. Minun on ollut sinne viime aikoina ikävä, vaikka oli ahtaampaa, kodin pohjaratkaisu oli kummallinen käytävä tai junavaunu, ei ollut omaa pihaa ja talo taisi olla sairas, piti minua kaksi kertaa vuodessa poskiontelotulehduksissa. Mutta oli heterogeenisempi naapurusto, vanhempi pihapiiri, ei kuulunut autojen huminaa. Pyykkitupaakin olen alkanut kaivata ja kellaria, kerrostaloasumista. Sitä aiemmasta kodista kaipaan yleistä saunaa, sitä että piti koko viikko odottaa tiettyä kellon lyömää, että pääsisi kävelemään pihan poikki naapuritalon kellariin saunomaan, saunan jälkeen juomaan pukuhuoneeseen pullollisen vihreää Smurffi-limsaa.
Laskimme pulkalla, sitten luistelimme. Ihana pieni kenttä metsän keskellä, korkeat vanhat puut kohosivat holveiksi yllemme, alkoi hämärtää ja sataa lunta, sininen hetki. Joimme kuumaa kaakaota, kuuntelimme metsän huminaa. Se sama metsä ulottuu tämän kodin viereen, alkaa tuosta ikkunoiden alta eikä ole kuitenkaan sama. En ole löytänyt karvarouskuja. En ole juossut tästä metsästä lasten kanssa kesken marjareissun rankkasadetta karkuun, kastunut alusvaatteita myöten, en ole käynyt halaamassa näitä puita, kun oli voimat loppua esikoisen vaikeiden ruoka-allergioiden kanssa. Ei minusta täällä tullut äitiä.
Ei tästä tullut sellaista kuin piti. Iloista aniliininpunaista, tuli hiukan purppura, enemmän auringonlasku kuin -nousu. Minussa asuu melankolia, on aina asunut, iän myötä se on tiiviimmin matkassa, olen jo aika tottunut, en hätistele pois.
J.K. Kuvissa tyttären puuhia. Yläkuvan värit punajuurivettä ja hiiltä. Alimmaisessa kuvassa kirppis, jota hän leikkii päivittäin.
Jos muutokseen tottumiseen kuluu oma aikansa. Mutta metsä on metsä on metsä, ja kaikkia puita voi halata. Melankolia on aina asunut minussa, mutta se on alkanut lähteä kauemmaksi, tosin nyt taas hieman palannut, en kaipaa sitä ja ilmankin pärjään, suoraan sanottua haluaisin olla ja siksi siihen pyrin. Mutta pakottamatta, hätistelemättä, vaan uutta mukavaa tilalle etsimällä. Ja myös syömällä, heti kun on syömätavat rapautuneet, tulee myös melankolia ja saamattomuus. Niin se vain on.
VastaaPoistaEn ole ehtinyt sulatella oikein mitään, vaikka näistä kaikista on jo reilusti aikaa. Asioita on tapahtunut niin vauhdilla, ollut monta (teko)syytä olla ajattelematta, lapsetkin. Vasta nyt on alkanut olla hetkiä, jolloin ei koko ajan ole ojentamassa, hakemassa, tekemässä, viemässä eikä niitä tovia vieläkään yllin kyllin ole. Sen verran, että ehtii surra menetettyjä, niitä ja heitä on paljon. Paikkojen suru on myös sitä, että jotkin elämänvaiheet ovat auttamattomasti takana. Kaipaan lasten vauva-aikoja, äidiksi tulemisen hurmaa, tunnetta että oli sen sisässä suojassa kolhuilta. Oman elämän inventaariota, oman nykyhetken näkemistä kirkkain silmin, siitä tässä on kyse. Suru on kulkenut vierellä koko ajan, odotellut, koska ehtisin katsoa silmiin.
VastaaPoistaSyvemmällä tämä on itsessäni, juurtumattomuus, paikan (ja nyt jo menetettyjen ihmistenkin) ikävä, paljon perinnöksi saatua, isäni historiassaan kokemaa, jota yritän samalla ymmärtää ja josta niin mielelläni puhuisin, jos hän eläisi.
Suhtaudun kahtalaisesti. Hyvää tässä on se, että minulla kasautunut melankolia purkautuu usein kirjoituksena, on siis minulle luovuuden tärkeä elementti. Toki mieluiten kasaisin iloa ja rentoutta ja ammentaisin siitä. Arvaa, että se ei kuitenkaan mahdollistaisi työrauhaa. Melankoliassa vetäydyn, otan tilani ja hiljaisuuteni, pohdin, kirjoitan.
J.K. Tuo ruokailuun liittyvä juttu on kyllä totta.