Kirjoittamisesta

Olen hiukan kartellut tätä aihetta ja yrittänyt elää muuta elämää, sitä on paljon. Haen tasapainoa sille, mikä olen. Nyt ajattelen, että pian vastaanotto määrittelee minut, antaa oikeutuksen tai sitten ei (niin kuin kirjoittaminen voisi loppua johonkin tai se osa minusta kadota mistään itseni ulkopuolisesta syystä. Voisiko?). Tosin olen oppinut nyt jo reseptiosta paljon, pinnanalaisia, joista en ole aiemmin tiennyt.

En tiedä, mitä tunnen. Iloa ja kauhua, välillä suunnatonta tyyneyttä, näinhän tässä pitikin käydä. Hiukan kuin isän kuoltua, vaikka siinä oli kyse menettämisestä, kuolemasta, myös minuuden yhdestä osa-alueesta, enää en ollut tytär kahdelle vanhemmalle. Silti kummallinen metallinen tasapaino, vatupassin vesi ei värähtänytkään. Ehkä tämä on sitäkin, muodonmuutos, jokin minusta kuolee iäksi ja on kuitenkin muistona läsnä jokaisessa solussa niin kuin lapsuus, syntyy uusi vanha minä, uusia minuuksia, toisia rooleja. Välillä on epätasapainoa, mutta se on aika vallitseva olotila muutenkin, läikkyminen, etten sitä ihmettele. Ehkä odotin maanjäristystä, valtavia railoja ja kraatereita, purkauksia, sulanutta maan ydintä kämmenelle, olennaisen erottumista. Ehkä tuon kaiken aika vielä tulee, nyt on vasta siirtymävaihe. Pitää olla kärsivällinen, muutokset ovat hitaita. Olen monasti huokaillut sitä, että jaan itseäni niin pieniksi paloiksi niin moneen suuntaan. Nyt en taida. Se suojelee minua kaikelta. En voi särkyä kokonaan.

Nyt kerron, että kansikuvaa tehdään parhaillaan, tällä viikolla saan ehkä nähdä. Kirja on taitossa. Olisin voinut tehdä enemmän, kirjoittaa paremmin. Aika loppui, niin kai aina, paljon oli minun silmiini turhaa odottelua, viivettä ja epäonnisia tapahtumia, joille en voinut itse mitään. Nyt yritän olla ajattelematta, en oikeastaan uskalla edes vilkuilla. Luultavasti kirjoittaisin monta kohtaa toisin, ehkä koko tarinan. Mieluusti katsoisin jo eteenpäin, kirjoittaisin uutta, se odottelee, saan ideoita lämpimissä vesissä ja ulkona kun vedän pulkassa tytärtä, joka on pieni viisivuotias koira, sellainen valkoinen, se sun lempikoira, äiti. Teksti elää minussa helposti, sanat tulevat, on vain arjen jarruja ja turhaa haalimista, tunnollisuutta ja todistelua, sakkaa, rahisevaa soraa pulkan alla, sille ehkä uskallan sanoa vielä joskus hyvästit, saa kipunoimaan ja kipuilemaan, heräilemään ja valvomaan. Olen tehnyt muistiinpanoja kummallisiin paikkoihin, kirjoittanut uusia sivuja jossakin odottelun rakosessa. Sellainen rakastettu. Vakaa ja kärsivällinen, seisoo sivukadulla odottamassa, katsoo suoraan silmiin, ei koskaan kelloa. Silti huhtikuu on ihan kohta, opetustyö ohi ja kevät pitkällä, voin tarttua intohimoa kädestä, kääntää muulle selän, juosta takki auki kohti valoa - häikäistymättä.