Varsova: Sto lat!

 

Sto lat, sto lat,

Niech żyje, żyje nam.

Sto lat, sto lat,

Niech żyje, żyje nam,

Jeszcze raz, jeszcze raz,

Niech żyje, żyje nam,

Niech żyje nam!

Kolmet häät ja kahdet syntymäpäivät: he saivat toisensa, me saimme suklaakakkua, kuohuviiniä sekä Varsova-valssin.

Valkeilla glögeillä tumman suojelusenkelin kanssa

Kävin kustantamon valkeilla glögeillä, koin yhteenkuuluvuutta ja lämpöä. Kiintoisia ihmisiä, syvällisiä keskusteluja, saa olla sellainen kuin on kaikkine kummallisuuksineenkin. Olen tainnut vihdoin löytää paikkani.

Kotiuduin yömyöhillä. Dave Lindholm tuli tummissaan samassa junassa molempiin suuntiin. Ei sinänsä mitään ihmeellistä. Mietin vain, että jos minulla olisi (on) suojelusenkeli, hän näyttäisi (näyttää) juuri tuolta.

Kirjallisen sateenvarjon alla

Kirjallisen juhlasunnuntain jälkeinen arkeen asettautuminen. Syksy ja sade.

Juttelin pitkän linjan kirjailijan kanssa luontokokemusten merkityksistä, yksinkertaisesta elämästä, juurista ja lapsuudentarinoista, tapasin kiinnostavia esikoiskirjailijakollegoita ja joitakin jo kauan kirjoittaneita, kustannustoimittajat olivat hurmaavia -- ja vaikka ruoka oli ihanaa, viiniä ihan liikaakin ja palvelu kuninkaallista, eniten tulin ravituksi ja päihdyin juuri kohtaamisista. On ilo huomata, mitä kirjallinen yhteisö voi parhaimmillaan olla: avomielinen, hyväksyvä, lämmin, hulvaton, syvällinen, empaattinen, aito. Yksinäisen työn ahertajana yhteisöön ja pitkään perinteeseen kuuluminen on tavattoman kannattelevaa. Hiukan kuin joku avaisi sateenvarjon, jonka alla kulkea säässä kuin säässä kastumatta. Ei taivu eikä lennä kädestä, niin arvelen ja toivon.

Oi, Oulu

Vietimme viikonloppua Oulussa. Näimme meren, viimeksi katselin sitä siellä muutama vuosi sitten lokakuussa. Silloin palelimme, vietin päivät yksin, kävin kahvilassa ja kirjoitin kaksi päivää huoneessa, jonne tuli tuoksuja keittiöstä, huoneen ikkunasta näkyi sisäpiha, joka oli katettu verkolla, öisin luin ääneen tekstejäni, mies nukahti kesken kaiken. On toinenkin Oulu. Tuota lokakuuta ennen eräänä kesänä yli 20 vuotta sitten ihan eri miehen kanssa. Enpä olisi arvannut, että tulisin samaan paikkaan seuraavan kerran vasta nyt, ikioma tytär mukana ja täysin toinen mies. Näitä muistoja - vanhaa ja uutta - asettelin rinnatusten, en vertaillakseni, sitten toinen toisensa päälle. Mitä kaikkea välistä kuulsi? Elettyä elämää ainakin...

Tapahtui muutakin. Söimme isältä pojalle periytyneen reseptin mukaista lohisoppaa, kokeilimme etanoita, kuuntelimme murteita, tapasimme paljon miellyttäviä, uusia ihmisiä, solahdimme joukkoon, sellaista tapahtuu ja siitä ilahdun, mutta tärkein kaikista: pääsimme pienoisen pojan kummeiksi, hän nukahti syliini, pieni linnunpoika, pää kainalossani.

Reposaari ja Ryysyranta

Käyty Reposaaressa, astuttu pitsirakennukseen, vietetty syntymäpäivät, ihailtu sadetta, tuulta, aaltoja, kuminaa ja pauhua, ulvottu ja hypitty, lääkitty lapsia, etsitty elikoita, ajateltu Kiannon Ryysyrantaa, päästy syliin ja sylistä pois.

Huhtikuun viikonloppuna

Kuivattu purossa kastuneita lapsia, tehty mustikkapiirakka, luettu kirjaa ääneen myöhään yölle, nukuttu kaikki samassa huoneessa, nähty jokiunia, haaveiltu Krakovasta. Tänään aurinko paistaa, me vietämme koko päivän 80-vuotissynttäreillä.

Siirtymä

Eilen sain onnellista postia. Nyt on lupa, nyt voi ja saa. On niin kiitollinen olo.

Tänään on hoidettu työasioita, annettu todistuksia ja keltaisia ilmapalloja auringoksi, halattu ja silitelty, hyvästelty hetkeksi ainakin. Pitäisi raivata työpöytä papereista, tyhjentää kassit, arkistoida, käydä läpi lasten pieneksi jääneet vaatteet, siirtää talvivaatteita vinttiin, tehdä tilaa, sitten tarttua teksteihin - sitä odotan. Asia kerrallaan, kaaokseen on totuttu. Tänään mennään koululle, nautitaan karnevaaleista ja väliajan munkkikahveista. Oma kahvinkeitin hajosi aamulla. Niitä ei ole tehty kestämään.

Kultaisessa kajossa pelkkää juhlaa

Sain aamulla uuden romaani-idean. Aloin kertoa sängyssä miehelle, tein lauseita ilmaan, pyysin häntä muistamaan, mietin kuinka näppärä se sanelukone olisikaan (minulla on pieni muinainen ajoilta, kun tein lehtijuttuja, mutta se on kovin kömpelö). Aamiaisen sijaan avasin julkkarijuhlissa ystävältä saamani muistikirjan (se on kaunis, vanhaa ruskeaa, siinä hento kultainen kajo ja naisfiguuri), kirjoitin sinne ensimmäiset uudet rivit, annoin vihjeitä päähenkilöstä ja kertojasta, muutaman valmiin virkkeenkin. Nyt pitää malttaa. Luultavasti en malta (henkilöt seisovat kylmässä maisemassa ja odottavat totisina, että siirtäisin heitä sisälle lämpimään, antaisin tekemistä, roolin). Kirjoitan yhtä aikaa useaa, kaksi on odottamassa, mutta yleensä toinen ruokkii toista, eiköhän kolmattakin.

Nyt on enää vähän töitä, muuten liki pelkkää juhlaa kauas toukokuulle. Karnevaalit, hääpäivä ja ainakin seitsemät syntymäpäivät, pienen pientä poikaakin odotetaan. Tänään on siirretty vanha pöytä verannalta sisälle, piilotetty liinan alle, kuorrutettu porkkanakakkua.

Uusi päivä ehti sarastaa

On juhlistettu kirjaa. Sanan mahti on melkoinen. Kuljettaa heidät luokseni, herättää horteesta, ravistelee riitteet, sulavesipuroja pitkin kasvoja, lämmintä kevätvettä. Pieniä ja suuria, lapsia ja aikuisia, taukomatonta puhetta, kuulaita verhoja, kirkkaita jäälyhtyjä, lyyrisiä tuoksuja, kimppuja, maljoja, kopisevia korkoja, iloa.

Oli ilta, jonka olisin toivonut jatkuvan, jatkuvan vain. Uusi päivä ehti sarastaa.

Vauvoja, valoa, viiniä

Sain sahraminkeltaisia vauvoja ja tähtikirkkaat yöt, flunssan ja esikoisen pitsasta ison siivun. Päivää riittää jo pitkälle, sen valossa googlaan kotimaisten viinitilojen valikoimia. Kohta on kuohuvan aika.

Muistan, että meillä oli hyvä olla yhdessä

Lännessä syötiin ja naurettiin. Kaikki puhuivat yhtä aikaa. (Häissämme ystäväni erehtyi luulemaan äitini sukua niiksi karjalaisjuurikseni, ei millään uskonut heitä satakuntalaisiksi, kun "kaikki satakuntalaiset on jäyhiä ja hiljasia".) Väiteltiinkin. Äiti tokaisi, että nyt kuuntelette, hän kertoo, miten se asia on, hän muistaa oikein. Yritin selittää, ettei ole kyse siitä eikä mitään oikeaa objektiivista muistoa ole välttämättä olemassakaan, on vain erilaisia subjektiivisia tulkintoja samasta asiasta, nekin värittyvät ja muuntuvat vuosien varrella. -- Tästä on ollut ennenkin puhetta. Äidin isossa sisarusparvessa on monenlaisia versioita yhdessä koetuista, jokainen haluaa pitää kiinni niin omasta muistostaan, sen oikeellisuudesta. Minä olen opetellut olemaan varovainen näissä asioissa, sillä välttää monenlaista turhaa skismaa. Hyvä on kuunnella, pohtia ja tehdä omat tulkinnat. Aina näihin - myös kaikkeen itse koettuun - jää aukkoja, niitä tilkitsee arvailuilla, olettamuksilla, peloilla, toiveilla, unilla, fiktiolla.

Niitty

Seitsemän, seitsemänkymmenen tai yli
kun kerran olet syntynyt lapsena pysyt
ja sinulla on oikeus liukua uneen
pitkin salaista niittyä. Muistat:
ruoho aran jalkapohjan alla pehmeää
aurinko lempeyttään pörröinen
siellä ei tuullut
mitään ei voinut sattua,
jos kaaduit, sinut nostivat kädet
läpi vuosimiljoonien
ja jollet muista sitä niittyä
sinun täytyy luoda se
olla äitisi.
(Solveig von Schoultz 1995, 131.)

Onnellinen pieni joulujuhla

Tyttären joulujuhla koettu. Voi, kun oli kivaa. Heti kerrottiin, ettei ole ollut kenraaliharjoituksia ja tilakin on lapsille ihan outo. Tekniikka hiukan reistaili ja jotain unohtui, mutta oli iloa, yhteistä meininkiä ja leppoisuutta ilman minkään sortin suorittamista ja pingottamista. Joskus aiemmin kerroin kokonaisesta totisesta vuodesta, ryppyotsaisuudesta, tiukoista ilmeistä, kohtaamattomuudesta. Nyt ovat onneksi ihmiset toiset ja touhu sitä, mitä kuuluukin lasten kanssa olla. Niin pienestä on kiinni ilo. Ja kyllä: olen muistanut sanoa ääneen ja kiittää.

Huomenna tulee vieraita, juhlitaan nimipäiviä. Viikonloppuna länteen sukulaisvierailulle, vietämme etukäteisjoulua.

J.K. Kuvaan liittyen: Lempikirjailijani Göran Tunströmin kirjoja on suomennettu ihan liian vähän. Niin taitava kirjoittaja, syvällinen, leikkimielinen, taiturillinen kertoja. Tulee hiukan mieleen Lars Sund (Onnellinen pieni saari), kertojina yhtä huikeita, uskaltavat myös hullutella. Suosittelen!

Yöllä äiti meni naimisiin

Viikonloppuna koti pukeutui frakkiin. Sulatimme suklaata ja vaahtokarkkeja, teimme juustosta perhosia, ison pilkullisen parven, sytytimme lasikipot täyteen tuikkuja. Oli sinivalkoista ja pehmeästi lepattavaa kajoa, ei pimeitä, tomuisia nurkkia missään. Valaistiin polku talolle vieraiden tulla. Hyvästelin hetkeksi simpukkamaisen yksinäisyyteni, ryömin ulos kotelosta, oikaisin siivet, hienosti kantoivat.

Yöllä äiti meni hetkeksi naimisiin nuoren miehen kanssa, minä olin todistajana jonkin putiikin katoksen alla, oli kesä. Toisessa unessa esikoisen kaverin äiti johdatteli minut autiotalolle, hänellä oli trendisaappaat jalassa, saappaan varret käännettyinä, ryteikköä pitkin piti mennä, kiertää vasemmalta, vaikka talon edessä oli aukea, suora reitti. Ehkä autiotaloja tulee unissa lähestyä juuri niin.