Tämä maisema on nykyiseltä kotiseudultani, kivenheiton päässä kodistamme. Joskus järveltä kuuluu meille asti kuikan huuto. Olen nähnyt niiden sukeltavan. Täällä olen uinut, hiihtänyt ja pilkkinyt, vetänyt lasta pulkassa, löytänyt karvarouskuja ja mustikoita. Eräällä sienireissulla olin poikien kanssa, rankkasade yllätti. Kotiin päästyämme olimme alusvaatteita myöten märkinä. Se oli hyvä retki, jota olemme usein jälkeenpäin muistelleet.
Miehen kanssa olen istunut pimeänä talviyönä suon reunalla termarikahvin ja kynttilälyhdyn kanssa. Ihana yhteinen hetki.
En ole lenkkeilijöitä (radan kiireinen kiertäminen tuntuu ennalta-annetulta, mieluummin poikkeilen reiteiltä, hidastelen hikoilun sijaan, kuljen omia polkuja, vaikka siinä on eksymisen riski) mutta serkun kanssa kävelin kerran näissä maisemissa kuntoilureitin, sen lenkin aikana käytiin läpi monta kipeää asiaa. Kerran kipu oli konkreettista: kiersin pururadan yksin, jalassa oli upouudet lenkkikengät. Nilkutin kotiin, kantapäissä oli kanamunan kokoiset rakot.
Kuvassa järvi marraskuussa, veden päällä oli hentoa riitettä. Sumu oli lumoava.
Reposaari, aina yhtä kaunista. Avara tila huuhtoo mielen kirkkaaksi, tulee kotiinpaluuolo. Sanoin lapsille, että tänne loppuu maailma, reuna on tuossa. Olen tuonut rannalta kiviä tänne sisämaan kotipihaan. Minulla oli niitä joskus kirjoituspödälläkin. Pitelin kämmenelläni, muistelin rannan ääniä ja tuoksuja. Kasvejakin yritin tuoda, äkkiä kuolivat, eivät pitäneet siitä että ne irrotettiin juuriltaan ja vietiin ihan väärään maaperään.
Palsta, joka on ollut meillä jo monta vuotta tämän ojan rannalla. Olemme kehnoja viljelijöitä, sato on aina niukka, mutta odotettu. Täältä on paljon hyviä muistoja. On paistettu makkaraa, juotu termarikahveja, haettu onkimatoja, levitetty naapurilta ostettua hevosenlantaa, nähty vesirotta, polkupyöräilty kotiin lapsi kyydissä korissa auringonkukkia ja perunoita. Toinen pojistamme putosi kevätkylmään ojaveteen, naapuripalstan mullasta löytyi sängynpääty.
Haastan edelleen kaikki teidät, joilla on mieltymyksiä juuri tiettyihin maisemiin. Mieluusti katson kuvat ja luen niiden tarinat.
Luulen tunnistavani ensimmäisen kuvan paikan. Minulla on koneellani kuva samoista veteen laskeutuneista puista. Vanhaa melkein-kotiseutuani, oli vielä viime vuonna. Harvoin tuli silti käytyä siellä, vasta viime keväänä ensimmäisen kerran.
VastaaPoistaJa minäkin olen kiertänyt sen reitin niin(kin), että loppumatkasta oli rakot jaloissa.
Ehkä tartun tähän maisemahaasteeseen, vaikka aika vähän kuvaan maisemia.
Ilona, muistelinkin sinun asuneen täällä. Minusta nuo kaatuneet puut ovat luurankoja, kylkiluiden kaaria.
VastaaPoistaTämä järvi ei ole minusta ollenkaan perinteinen järvi, ei sellainen millaiseksi minä järvet miellän (tai millaisia muistoja minulla on niistä), enemmänkin lampimainen, suota ja havupuita, aika lailla kallioiden ja metsän varjossakin, maiseman kuopassa. En tykkää yksin kulkea tuolla. Voisin sijoittaa tuohon miljööseen tragedian ja trillerin aineksia, mysteereitäkin, en mitään idyllistä Suomi-filmin kesäkuvastoa.
Tartu haasteeseen, jos siltä tuntuu. Voivathan ne kuvat olla detaljeitakin. :)
Kiehtovan lammen lähellä asutte, mutta ymmärrän hyvin, ettet tykkää yksin kulkea siellä. Ainakin sumuisena kaunis maisema katsella ja kuvitella.
VastaaPoistaKiitos kun tartuit haasteeseen!
Lumikko, ole hyvä. :) Juu, noihin maisemiin kaipaa mukaan kumppania, jo ihan jakamisen vuoksi. Tärkeistä joki-maisemista minulla ei ole kuvia, mitä itsekin ihmettelen. Mielessä onneksi on.
VastaaPoistaKiehtovia kuvia ja kuvauksia, kiitos jakamisesta.
VastaaPoistaOle hyvä, Pp. :)
VastaaPoistaTämä oli tosi kaunis ja kiehtova postaus. Minä kiinnyn maisemiin, minussa on monta maisemaa ja joihinkin maisemiin rakastun heti, toisiin vähitellen. Upea paikka tuo missä asutte...
VastaaPoistaKiitos, Kirjailijatar. Samoin ajattelen maisemista. Minulle ne ovat myös sitä pysyvyyttä, katoamattomuutta, joka kompensoi menetettyjä ihmisiä, rakkaita, siis vaikka maisemakin muuttuu. Ajattelen jollakin tapaa, että maisema on sukulaissielu, läheinen, antaa läsnäolollaan samaa mitä parhaimmillaan toinen ihminen, luotettu. Että on edes paikka, vaikka ihmiset olisivatkin jo hiipuneet pois.
VastaaPoistaJuu, kapunginosamme on kyllä kiehtova. Täällä on hyvin urbaania, rujoa ja rumaa - vastapoolina sitten luonto ihan vieressä.
Otin haasteen vastaan ja valitsin omat kolme kuvaani.
VastaaPoistahttp://arkkitehdinharmaa.blogspot.com/2011/05/kolme-maisemaa.html
Hienoa, Kari. Innolla odotan, lähden kurkkaamaan!
VastaaPoista