Olen lukenut muiden tekstejä, sitten omia. Lyhyttä ja pitkää. Jotakin on lähtenyt matkaan, oli vain pakko, vaikka en ole ihan varma. Tänne on saapunut myös postia, hyvin ilahduttavaa. Olin heittää pois, luulin mainoskuoreksi. Miten sellaisenkin oli unohtanut? Oli pakko tarkistella, totta se oli. Kaikki järjestyy. Turhaan ihminen murehtii -- ja epäilee, alati vain epäilee, ajattelee että ehkä kaikki oli erehdystä tai unta, vaikka on yhä se merkillinen tyyneys, jota ei voi mitenkään käsittää.
Olen miettinyt kasvamista. Tuntuu, että olen kirjoittajana - uskallanko sanoa kirjailijana, miten siihen suhtautuu yhä jotenkin arasti - päässyt isoja harppauksia eteenpäin. Oppinut näkemään omia karikoita, sen ohessa vainunnut sen, mikä on eniten minua. Se on paljon, sillä koen että kyllä ihminen on myös itselleen ikuinen mysteeri. Kirjoittamisesta sanon, etten tiedä merkityksellisempää, sukeltamista se on. Kirkas vesi, syvä pohja, suodattunutta valoa, ei häikäise mutta näyttää kaiken, lujat virtaukset, pinnistelemätön ja riisuttu, paljas ja selkeä olemassaolo, alasti ja suojassa. Tämä minä olen, minun ääriviivani tuossa hiekassa, minun paikkani. Asetun siihen makaamaan, irtaudun ja palaan takaisin. Kevyt, luonnollinen, pakoton olemassaolo.
J.K. Blogiini on tultu näemmä etsimään myös alastonkuvia. Tässä yksi arkistoistani, olkaa hyvät.
J.K. Blogiini on tultu näemmä etsimään myös alastonkuvia. Tässä yksi arkistoistani, olkaa hyvät.
Onpa hieno kuva. (Ei, en ole tullut tänne etsimään alastonkuvia, vaikka juuri tuosta kuvasta jokseenkin pidän.)
VastaaPoistaHienosti nivottu kirjoitus myös.
Kunpa saisin joskus omat sanani soljumaan noin. Vai onko vaivattomuus vain illuusio?
Hienoja mietelmiä jälleen Katja.
VastaaPoistaMistä sen näkee mitä blogiselailijoilla on mielessä ? (tumpelo tuumii).
Ilona, eikö vain olekin. Tuo kuva on yksi aarteistani. Äidistäni on saman tapainen. Siinä hän juoksee järveltä lapsuudenkotinsa saunaan.
VastaaPoistaMinusta sanasi soljuvat. Sinulla on ihan oma tyyli kirjoittaa, tykkään. Puhut blogissasi myös valokuvilla.
Vaivattomuus tulee minulle jostakin sellaisesta syvästä itsessäniolosta ja ilosta, kirjoittaminen on niin iso nautinto, aiheuttaa samanlaisia mielihyväntunteita kuin joillekin liikunta. Vaivattomuus tulee myös siitä, että on turvallinen olo, sellainen että saan olla minä, ettei kyseenalaisteta eikä pakoteta väärän ihon sisään. Herkästi heittelee tuo tasapaino tai pikemminkin säätila, joskus joki jäätyy ja on aseteltava paljaat kädet jäälle, sulatettava sillä vähällä lämmöllä, jota mukanaan kuljettaa, sitten kairattava avantoa, vihdoin pääsee luikahtamaan omaan maisemaan.
Kiitos, Leena. Klikkaapa blogisi yläpalkeista ulkoasu, sitten tilastot, liikenteen lähteet, rullaa sivu alas, siellä otsikolla haun avainsanat ja ylläty tuloksista. :D
vau, kiitos opastuksesta, nyt vasta hokasin tutkia nuita tarkemmin ;)
VastaaPoistaOle hyvä, Leena. Millaisia tuloksia sait? Alkoiko hymyilyttää? ;)
VastaaPoistaHienosti kuvasit kirjoittamista. Tuollaista se varmasti juuri on. Vaatii rohkeutta päästä syviin vesiin, pinnalla on helppo pulputtaa.
VastaaPoistaRunollisen kaunis kuvaus "sukeltamisesta". Kiitos. Ja kaunis on valokuvakin, kuin menneestä maailmasta.
VastaaPoistaKiitos, Ari. Minäkin olen mieltynyt kuvaan, mietin sille tarinaa. En tiedä sen paikkaa, aikaa enkä henkilöä. Kuka hän oli? Kuka otti kuvan? Tuskin arvasivat, että kuvaa päätyy ventovieraan ihmeteltäväksi, sen jälkeen muidenkin julkisesti katsottavaksi. Mitin näitä, kadonneita elämiä myös.
VastaaPoistaIhan totta, tuollaisesta voisi saada hyvän tarinan: valokuvan elämä valotuksesta monien käsien ja silmien kautta haalistumiseen...
VastaaPoista