torstai 24. maaliskuuta 2011

Perjantaiunelmia

Niskat ovat jumissa. Vietän päänsärkypäivää, en ota lääkettä, vaikka sillä saisi sumeuden silmistä, odotan avuksi lämpimiä käsiä. Nyt niitä tarvitaan muualla.

Kahvi on loppu, hätävarasuklaakahvin annoin ystävälle. Ulkoilutan taas makuuhuoneen villakoiria, haaveilen uunikalasta, sulavasta voista perunan päällä, kovasta patjasta, kaappienraivaamisinspiraatiosta (kehotin tuttua pienten lasten äitiä käyttämään vapaahetken suklaan syömiseen siivoamisen sijaan, yllytän ihmisiä usein tuollaisiin), uneksin myös jokivedestä, kevään tuoksuista savisilla rantatörmillä, makaamisesta maisemassa, hylätyistä rautatieasemista, ratakiskoista, menneisyysmatkailusta, entisajan pitkistä pyykkinaruista puisine tukiseipäineen, lakanapyykin lepatuksesta, kesähelteistä...

6 kommenttia:

  1. Migreeniaivoisena tiedän, että nyt ei ole sinulla hyvä olla ;( Laita silmät kiinni ja unelmoi edelleen, laita kylmä kostea pyyhe otsallesi ja niskaan (muovi alle, ettei tyyny kastu:). Toivon, että lämpimät kädet saapuvat pian. Voimia ja kauniita kuvia !

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Leena!

    Nappasin särkylääkkeen, kun oli ihan pakko päästä kirjoittamaan. Niskojen kanssa pitäisi alkaa jämäkäksi. Soutaminen kuulemma auttaa parhaiten. Olenkohan kertonut, että meidän vene varastettiin, vaikka hyvin olimme lukinneet? Ei ole mistään löytynyt, ehkä se upposi ja varkaat sen mukana.

    Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
  3. Oi, päänsärkyisenäkin ajatuksesi rientää. Onneksi nyt perjantai, toivottavasti kädet tekivät tehtävänsä ja käsien omistaja toi tullessaan myös kahvipaketin.

    Tuo suklaavinkkisi on suurta viisautta!

    Niin, ja täälläkin harrastetaan menneisyysmatkailua. Minun muistoissani ennen olikin aina kesä...

    VastaaPoista
  4. Hei, Joana. Kiitos! Lämpimät kädet selailevat tuolla parasta aikaa iltasatukirjaa, pahin jomotus on onneksi voitettu. :)

    Voisikohan olla jopa niin, että päänsärky johtuu siitä, että päässä on liikaa tavaraa? Asettuvat limittäin, päällekkäin ja tulee ahdasta ja hankausta eli särkyä. Hmm. Joskus, kun harrastin kellonaikaan sidottua ja muutenkin kontrolloitua liikuntaa, päässä alkoi hölskyä. Luultavasti rikoin hauraita ajatusrakennelmia hyppimällä. Mitähän niistäkin olisi kehittynyt, kun olisivat saaneet rauhassa varttua? (Ehkä juuri ne sirpaleet aiheuttavat tuota särkyä.) No joo, sittemmin olen liikkunut maltillisesti, ei poukkoilua, mieluummin kävelyä, uimista ja sen sellaista.

    Minulla on surku mieli, miten monet nykyajan äidit vaativat itseltään yhä vain liikaa eikä kukaan tajua kehua, että ylipäätään selviävät päivästä toiseen. Kehotan mieluusti suklaan, voileivän, hyvän kirjan, leffan tai lehden pariin siivoamisen tai muun syklisen kotitouhun sijaan. Siisti koti on ihana, mutta rentoutunut nainen vieläkin ihanampi.

    Minä aloitin veljen kanssa ihan konkreettisen menneisyysmatkailun jokunen vuosi sitten. Kävimme lapsuusajan kesämökkimiljöössä, emme olleet löytää, kun maisema oli muuttunut niin, lähitienoon rakennukset rapisivat alas, ketään ei missään. Tärkeimmät maiseman maamerkit, vesistöt, olivat sentään paikalla. Valokuvia tuli otettua eräästäkin autiotalosta, jonka ikkunoissa verhot olivat jo pelkkää alasvaluvaa tomua.

    Mikähän siinä onkin, että kesä on aina se kirkkain menneisyyden vuodenaika? Tuttua täälläkin!

    Kahvintuoksusta perjantaiterveisiä!

    VastaaPoista
  5. Oi, vai vei "virta veneen" , tosi surku ;(
    Liian hötkyilevä liikunta on minunkin mielestäni vastenmielistä. Kuntoakin voi ylläpitää rauhallisesti.
    Todellakin mieltä kutkuttavaa on koluta oman menneisyytensä maisemia, ajatuksissa ja konkreettisestikin.Haluaisin kävellä metsäpolut, joihin lapsena karkasin, tutkia rotkot ja puut. Mennä vierailulle lapsuuteni taloon, mutta en tiedä kehtaanko asukkaita häiritä. Siitä on jo n. 30 vuotta kun sieltä läksin. Katsoisin huoneet ja kellarit, joihin liittyy tärkeitä muistoja...barbieni reitit ja kyynelten kolot.
    Ehkä joskus.

    VastaaPoista
  6. Juu, Leena, ehkä veneelle teki hyvää päästä liikkelle. Aika laiskoja soutelijoita olimme. :)

    Löysin jokin aika sitten käsitteen solastalgia:
    http://healthearth.blogspot.com/search/label/Solastalgia
    Se kuvaa jotenkin niin hyvin omaa suhdettani maisemaan ja menneisyyteen, menneisyyden maisemiin. Sitä voi miettiä myös ympäristökatastrofien kohdalla. Silti jo hyvin pienet muutokset tuntuvat. En ole niihin kaikkein rakkaimpiin ja subjektiivisimpiin maisemiin mennyt, toiset ihmiset asuvat siellä. En lapsuuteni leikkien metsiin. Jotenkin se ei edes kuulu enää minulle, ei sitä ole, metsää on kaadettu, eräskin kallio oli paljaaksi hakattu, poissa kaikki. Tuo mökkikäynti oli siitä hyvä kokemus, että siellä ei silloinkaan ollut juuri ketään ihmisiä, sijaitsi niin keskellä metsää, jokunen mummo, nyt kuolleita, kotinsa oli ilmeisesti kesäpaikkana kaukaisille sukulaisille. Ei tuntunut, että astumme kenenkään maisemaan jostakin menneisyydestä kummajaisina, tunkeilijoina tai vakoilijoina.

    Lapsuuden talot ovat tärkeitä. Veli pääsi asuntonäytölle taloon, jossa vietin ensimmäiset vuoteni ja hän monen monta. Ei ollut kuulemma paljonkaan muuttunut.

    VastaaPoista