Olen lukenut Bodil Jönssönin kirjaa 10 ajatusta ajasta. Se on ollut vahvistamassa päätöksiäni, joita olen täälläkin puinut useasti. Olen nyt laskenyt, että luultavasti olen rahallisesti menettänyt enemmän kuin saanut opettaessani muutamia hajatunteja. Pitkin viikkoa olen suunnitellut tunteja, tehnyt materiaalihankintoja ja paperityötä, valmistanut materiaaleja, hoitanut yhteydenpitoja oppilaisiin, tehnyt ihan konkreettistakin jälkipyykkiä, tehnyt valtavasti ns. omalla ajalla, josta en saa palkkaa. Työ on sirpaloittanut viikkoni niin, että ns. vapaapäiviä ei ole, jos ei lasketa hajanaisia tunteja siellä täällä. Kirjoittamisaikaa ei ole jäänyt kuin blogille, sentään edes tälle. Kirjoittamatta ei voi olla!
Joku sanoi, että onneksi ihminen oppii tehokkaaksi ja tarvittaessa pienessä hetkessä pystyy survomaan asioita kasaan. Minä en halua olla tehokas, en halua survoa enkä kiirehtiä. Keho on kertaalleen vilkkunut punaisella, kun itse en ole ymmärtänyt hidastaa. Niitä oppirahoja maksetaan lopun elämää. Työtä kuin työtä pitää voida tehdä rauhassa ja rakkaudella. Kirjoittaminen vaatii tilaa ja aikaa, sulattelua, yksinäisyyttä, hiljaisuutta, tylsistymistäkin. Palautuminen yhdestä roolista toiseen vie aikansa, onneksi on niin, keho on viisas, kun vaatii. Robotti en tosiaan halua olla.
Tänään siirsin opetusmateriaalit vaatehuoneesta makuuhuoneeseen. Ne täyttävät tilani ihan konkreettisestikin. Kasoja ja pinoja, kasseja, reppuja, matkalaukkuja, koreja, pehmeää, kovaa ja karheaa. Annan olla nyt siinä. Siivoan pois, kun olen pitänyt viimeisenkin tunnin. Sitten mahtuu taas.
Onneksi pian on kesä, koita pinnistää vielä vähän aikaa. Surullista lukea, ettei sinulla ole aikaa (varaa) kirjoittaa. Se sinulle soisi mieluusti. (tahtoo lukea lisää:)
VastaaPoistaOpettajan duunit "vapaa-ajalla" on tunnetusti ongelma, varsinkin, jos ei ole kuukausipalkalla. Harkitse jatko tarkkaan. (sivusta seuraan yhtä, joka puskee hommia välillä yötämyöten oppilaiden ja opettajien ja vanhempien ja kunnan ja...eteen )huoh.
Leena, hei. Minulla kevätlukukausi eli opetus loppuu loppuu ensi viikolla. Ensi syksyksi en kursseja ole tarjonnut vaan aion keskittyä kirjoittamiseen. Olen laskenut, että sen minkä nyt olen saanut palkkana, säästämme helposti esim. siinä, ettemme alituisessa kiireessä syö mitä sattuu (äkkiä jotakin nopeaa kaupasta). Laskin myös, että työmatkoihini menee jo niin paljon aikaa ja rahaa, ettei tässä ole järkeä. Säästöä tulee siinäkin, ettei mies tee kuopuksen koulun alettua kuusituntisia päiviä sillä lakisääteisellä osittaisella hoitovapaalla, jonka olisimme muuten varmasti käyttäneet. Luotan, että elämä kantaa. Onneksi miehellä on vakituinen työ.
VastaaPoistaJ.K. Varmasti open työ voisi olla ihan ok, jos en kirjoittaisi ja luonne olisi muutenkin toisenlainen. Nyt koen tekeväni kahta työtä, sen lisäksi olen hiukan kotiäitikin, mikä on minulle tärkeää. Tuo on ihan liikaa, kun se työ pitäisi survoa neljään tuntiin/arkipv. Onneksi ihminen viisastuu iän myötä ja alkaa tajuta rajansa. :D
Vastauksesi olikin juuri niin positiivinen, kuin toivoinkin :) Hyvä,survominen ei kanna pitkälle. Ja totisesti ihminen viisastuu ajan myötä, ainakin omasta mielestään.
VastaaPoistaSe, että kroppa on jo kertaalleen käynyt punaisella, ei ole leikin asia. Se on asia, jota ei saa koskaan unohtaa. Rauhaa, rakkautta ja kirjoitusiloa toivotellen:D
VastaaPoistaTirlittan
http://kirjoittajaelamaa.blogspot.com
Minä hölmö olen tinkinyt kirjoittamisesta (siis blogiinkin) ja se alkaa jo tuntua päässä...
VastaaPoistaMyös John Robbins on kirjoittanut The New Good Life kirjassa siitä, miten paljon työssä käyminen itse asiassa maksaa. Hän kehottaa laskemaan todellisen tuntipalkan, jossa arvioidaan työhön kokonaisuutena käytetty aika (matkat, työaika, valmistelu ja toipuminen, lasten vieminen hoitoon...) sekä työn aiheuttamat kustannukset (matkat, vaatteet, ulkona syöminen, työvälinehankinnat, puhelut, hoitomaksut jne jne) Näillä reunaehdoilla sivutoimisten töiden tuntipalkka voi oikeasti olla aika vähäinen. Se lienee ok, jos tekee juuri sitä, mitä haluaakin tehdä. Mutta jos ei...
Onneksi sinulla ei ole enää pitkä matka toisenlaiseen aikaan.
Minullakin on keveyttä ilmassa. Vain 10 tuntia/vko opetusta seuraavassa jaksossa...
Kiitos vielä, Leena. Ja Tirlittan myös. Ei opettajuus ole välttämättä koskaan ollut minua, olen parhaimmillani ja nautin eniten pedantista ja itsenäisestä, yksinäisestä puurtamisesta. Ihmisten kohtaaminen on hienoa, mutta isot joukot tuntuvat ja vievät valtavasti voimia. Joskus miehelle sanoin, että mikäli olisin lapseton ikisinkku, opettaminen voisi olla luonteelleni ok. Joskus olen miettinyt, olisiko opekoulutuksen sijaan kannattanut kirjoittaa sekin aika. :D On siitä silti hyötyä ollut, paljonkin. Ja on lohdullista tietää, että on virallinen pätevyys johonkin ammattiin.
VastaaPoistaMarikki, olisikohan ollut tuo Robbins, jota olen joskus lukenut (tai referaatteja), kun muistan joskus aiemminkin saaneeni sysäyksen laskea näitä. Jönsson laskee omassa kirjassaan mm. työmatkojen todellisen hinnan. Päivittäinen tunnin työmatka omalla autolla vie hänen laskelmiensa mukaan rahaa sen verran, että ne maksaakseen pitää tehdä 4 tuntia töitä. Minullakin työmatkaa kertyy ja autolla on mentävä noiden materiaaliröykkiöiden takia.
Totta, ihan pieni matka ja sitten... Hellstenin sanoin uskon saavani sen, mistä luovun. Enemmänkin.
Sinulla on pehmeä lasku kesälomaan. 10 viikkotuntia. Ihanaa! :)
"Isot joukot tuntuvat ja vievät valtavasti voimia..." Tästä olen niin samaa mieltä ja kuitenkin tuntuu, että olen esim. työpaikalla tämän kanssa jotenkin yksin - kukaan ei puhele tällaisia, vaikka opiskelijoita virtaa käsiemme lävitse järkyttäviä määriä... Minulle ihmisiä on jotenkin liikaa ja se verottaa, ja etsin koko ajan tapaa olla jotenkin edes levossa tämän työn piirteen kanssa. Minulla alkaa perjantaina koeviikko. Nämä epäsosiaalisemmat työjaksot ovat pelastus ja henkiereikä. En usko että jaksaisin vallan ilman niitä...
VastaaPoistaOioi, kun saisikin rauhan kirjoittaa. Välillä mietin, että mitä sitä saisikin aikaiseksi, jollei olisi niin kovasti töissä. Että mitä kaikkea oikeasti tärkeää voisi syntyä, jos jaksaisi jotain synnyttää.
VastaaPoistaToivottavasti saat pian kaipaamaasi rauhaa uuden luomiselle.
Marikki, uskon että ihmiset reagoivat eri tavalla. Kaikki eivät ehkä vaadi palautumista kymmenien, satojen päivittäisestä kohtaamisesta, jotkut nauttivat siitä ja omina hetkinäänkin hakeutuvat ihmisten pariin. Minussakin elää vahvasti sosiaalinen puoli, mutta myös sellainen herkkyys ja tuntosarvisuus, joka kaipaa paljon tilaa ja yksinäisyyttä. Kirjoittaminen on minulle pakollista, miellyttävä pakko. Kun en kirjoita, alan napsua, kelotun ja olen hyvin ikävä ihminen.
VastaaPoistaMinäkin nautin kokopäiväopeaikoina koeviikoista, ainekirjoitustunneista myös (ja kokeiden ja aineiden korjaamisesta). Kun elettiin kurssimuodotonta aikaa (joka sopi minun luonteelle mainiosti), pidin jokaiselle luokalle kerran viikossa lukutunnin. Se rauhoitti kovasti, oli mieleen oppilaillekin, kaikilla ei ollut edes kotona mahdollisuutta lukea.
Kirjailijatar. Koen kantavani kaikkea kasautunutta tekstiä mukanani, kohtalaisen raskaana alan olla. Pian onneksi pääsee synnyttämään. Aikaa, iloa ja valoa toivotan sinnekin!
Ehkä se tosiaan on niin, että toiset palautuvat jotenkin helpommin. Elämäntilanteetkin ovat erilaisia - lasten kanssa ei voi käyttää iltoja epäsosiaalisena möllikkänä työstä palautumiseen... Sen olen sentään jo aiemmin tajunnut, että mitään ihmiskeskeistä harrastusta en voi pitää.
VastaaPoistaSiis jotenkin siihen tapaan, että jos opetaOpettamisessa yritän parhaillaan jotenkin ajatella itseäni ulos "yksilöt huomioivan opetuksen" makkarankuoresta.n yli 30 opiskelijan ryhmiä (noin 20 eri ryhmää vuoden aikana), en voi mitenkään vaatia itseltäni, että opetus/ohjaus on yksilöllistä. Minun psyykelläni kuormitun jo pelkästä ajatuksesta kamalasti. Enkä ihan oikeasti usko, että opiskelijat kärsisivät vaikka vapauttaisin itseni tästä minulle huonosti istuvasta ihanteesta olemaan parhaimmillani siinä, missä olen parhaimmillani. (Eikä turhasta paineesta/syyllisyydestä vapautuminen välttämättä edes johtaisi siihen, että opiskelijat tulisivat sivuutetuiksi ja kohdelluksi pelkkänä massana. )
Juu, minusta on pakkokin vapauttaa itsensä, tunnistaa ne rajat. Samoin ajattelen: minulle tärkeää on ollut aina kohdata ihminen yksilönä, yrittää eriyttää ja ties mitä. Joku konkarikollega joskus nauroi jo tuolle termille: kohdata, sanoi että kunhan tilipäivään asti aina jotenkin selviät. Ihminen voi tosiaan kyynistyä ja opettajan työtä voi tehdä monella tavalla. Se kultainen keskitie pitäisi löytää, ei niinkään että ajattelee miten muut vaan mikä olisi itselle se paras välimuoto. Usein siihen liittyy rentous. Pitäisi luottaa ja uskoa itseensä, siihenkin ettei tarvi aina olla niin hyvä. Minä olen siitä kehno ope, että innostun liikaa, se tarkoittaa että haluan tehdä kaiken liian hyvin sen sijaan, että nauttisin ja luottaisin ja löytäisin rentouden.
VastaaPoistaAivan: kyllä elämäntilanteetkin vaikuttavat varmasti opettajuuteen jollakin tasolla. Silti huomaan, että minä olen aika lailla sama ope kuin ennen lapsia. Luulin, että lasten myötä alkaisin suhtautua elämään rennommin. Juu, joillakin tosilla osa-alueilla, ehkä, en armahtamalla itseäni täydellisyydestä työelämässä. Ja näemmä on ihan sama, onko minulle viikkotunteja muutama vai täysi lukujärjestyksellinen.
Vielä tuohon oppilaiden kärsimiseen: arvelen, että ope on kuitenkin aina se, joka kärsii eniten itsensä kanssa painimisesta.
Nämä ovat siitä kiintoisia asioita, etten minä ainakaan ole missään opettajainhuoneessa päässyt keskustelemaan tästä aihepiiristä. En tiedä, mistä johtuu. Tuleeko jossakin vaiheessa niin vahva rutiini, että kaikenlainen itsereflektointi jää pois? Vaikea ajatella niin. Tai sitten tuokin on luonnekysymys.
Kiitos näistä pohdinnoista, Marikki!
Valoa!