Toukokuun viimeisenä

Aloittelemme lasten kesälomaa. Yksi on taas sairaana. Teen hänelle ison kattilallisen lohtukeittoa. Paloittelen inkivääriä, valkosipulia, chiliä, porkkanaa, perunaa, paistan joukkoon kanaa ja sipulia. Annan väriksi kurkumaa, lasken kauhallisen lautaselleen, loitsin mielessäni pahan taudin pois.

Tuli kesä taas. Aamulla avasin parvekkeen oven, sain sisälle lauseita ja linnunlaulua. En voisi enempää toivoakaan. Olen saanut kesäkurpitsat ja koristekrassit nousemaan mullastaan. Ulkoilutan niitä nyt päivittäin. Pihassa omenapuut kukkivat, samoin pikkutalviot, terhakka laventeli löytyi oreganon seasta, luulin ettei se kestä talvea. Maahan tökätty kaupan persilijapurkki tekee uutta vihreää. Palstalle emme ole päässeet, ehkä helatorstaina. Olen onnellinen kaikesta vähästä maasta, jossa saan kuokkia, mikromaailmoista joita löydän vihreän alta.

Reposaari ja Ryysyranta

Käyty Reposaaressa, astuttu pitsirakennukseen, vietetty syntymäpäivät, ihailtu sadetta, tuulta, aaltoja, kuminaa ja pauhua, ulvottu ja hypitty, lääkitty lapsia, etsitty elikoita, ajateltu Kiannon Ryysyrantaa, päästy syliin ja sylistä pois.

"-- jos lähtee siitä edellytyksestä, että sanat ylipäätään ovat turhia..."

"Sillä yöt olivat jo aivan valoisat ja järven pinta oli öisin kuvastimentyyni ja kaislat kohosivat matalissa rannoissa notkeina ja vihreinä, eikä enää ollut suurta eroa yön ja päivän välillä, vaan yöt ja päivät hehkui työni hiljainen kuume minussa ja kirjoitin paljon sanoja valkoiseen, pehmeään paperiin. Tosin kirjoitin varmaan myös paljon turhia sanoja, mutta jos lähtee siitä edellytyksestä, että sanat ylipäätään ovat turhia ja kirjoittaminen turhaa, silloin on paras luopua kirjoittamisesta ja pysyä ikänsä naulakauppiaana. Eikä tämä suinkaan ole hulluin ratkaisu, sillä naulakauppiaana ihminen säästyy monelta surulta ja pettymykseltä, myös tuskalta ja ikävältä hän säästyy, eikä hänen tarvitse kokea nöyryytyksiä tai olla ikuisesti tyytymätön itseensä ja alinomaisessa riidassa sydämensä ja ruumiinsa kanssa, vaan hän viettää tyyntä ja kylläistä elämää, nimenomaan jos pystyy valmistamaan myös ruumisarkunnauloja."
Mika Waltari: Neljän päivänlaskua (WSOY. Seitsemäs painos, 2003, 54-55.)

Tytär kuumeessa, puhuu unissaan, aamulla toivoo että luen hänelle ääneen. Jossakin siinä välissä luen itsekseni Waltarin hulvatonta teosta kirjoittamisen ja rakastamisen vaikeudesta. Humoristinen, herkkä ja syvä. Sijoitan tämän kirjoja kirjoittamisesta -kategoriassani korkealle, Marguerite Duras'n Kirjoitan-teoksen rinnalle.

Rimpsuvarjon alle

Päivät ovat täysiä. Olen ollut väsynyt, äreä ja kyllästynyt oksennustauteihin, mutta kirjoitin novellin valmiiksi. Iloitsen siitä! Tytär toivoi iltapäiväksi sadetta. Lupasin, että kotoa lähtiessäni otan mukaan hänen rimpsuilla koristellun sateenvarjonsa. Siitä töröttää yksi piikki. Se häiritsee minua, häntä ei haittaa.

Muistiin saksittuja päiviä

Mies leikkasi hiukseni, varovasti saksi. Hän suhtautuu minuun joskus sillä tavalla, pelkää rikkovansa, niskatkin hieroo varovaisemmin kuin lapset, sormenpäillä, vaikka olen niin jumissa että kunnolla voisi moukaroida. Olen kovempi kuin hän, tosin saan herkästi mustelmia. Niitä ilmestyy aina jostakin, jopa silloin kun melkein kävelen päin tai joku minua. Valtavia purkautumia, ihon alaisia lätäköitä, mustaa jäätä.

Lapset ovat pudonneet taas puroon, nähneet ravun ja roikottaneet sammakkoa kainaloista, yksi heistä kertoi tunteneensa sen kylkiluut. Viihdyimme pellolla monta tuntia, silloin oli kuuma, vedimme pitkiä viileitä savihansikkaita käsiimme, monta krakleeraavaa kerrosta. Mies pani perunat maahan, minä luovutin raparperin nyt suosiolla muurahaisille, pitäkööt pidot, herkutelkoot kunnolla, en aio mennä heidän juhliinsa kuokkimaan.

On ollut hääpäivä, työpäivä, hellepäivä, ukkospäivä, monta oksennustautipäivää, lukuisat siivous- ja pyykkipäivät. Tulee kevätjuhlapäivä, kastepäivä, niiden välissä linnunlauluiset aamuyöt. Oli lämmintä ja valoisaa, iho ehti elpyä, minä myös sen sisällä, kaikki hengitti, minuus, iho, ajatukset. Nyt on satanut, luonto kaipasi sitä, minä kuuntelin raikkaassa ilmassa leijuvia lintuja, palstalla määkimistä ja kukuntaa, kotipihassa viserrystä ja kujertelua (tekisi mieli heittää ikkunasta ilmaan kaikki irralliset paperit, jätän niitä lojumaan, pöly pinttyy kiinni, vie yhä enemmän tilaa, me hengitämme, yskimme ja aivastelemme tomua ja sanoja). Kotipihassa kevätesikot ja tarhakylmänkukat lopettavat kukintaansa, unikoissa, herukoissa ja omenapuissa on nuppuja, pionit ja raparperi ovat kasvattaaneet vartta, muurahaiset eivät ole tänne löytäneet, oregano kasvaa jo mättäinä ja on levinnyt kukkapenkkiin, saa täyttää koloset, kunhan ei tukahduta. Seuraan tätä kaikkea. Voin hyvin, nukun liian vähän, mutta kohtalaisen sikeästi. En laske tähän nyt heräilyjä, joita aiheuttaa se, että pitäisi pian päättää enkä osaa, puntaroin turhaan, ei tule vastausta -- vaikkei ole kai isosta asiasta kysymys, olen vain niin kummallinen, koen asiat toisin, vaalin työrauhaani ja tilaani. Heräily aiheuttaa pientä kireyttä, pieni kireys vaikuttaa kirjoittamiseen, kirjoittamattomuus vaikuttaa minuun... Pitäisi olla ikioma Petri Tamminen tässä rinnalla sanomassa, että normaalia se on, ole just sellainen kuin olet.

Aamu-unisen pienviljelijän lintuhavainto

Pienviljelijät viettivät viikonloppua palstalla. Tuuli lennätti leijaa, käsi viskoi kanankakkaa ja uutta multaa. Välillä pidettiin tauko ja syötiin eväitä. Kuulimme käen kukkuvan. Lars Sund kirjoittaa teoksessaan Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset (2011, suom. Jaana Nikula):

"Kuulen vuoden ensimmäisen käen kukkuvan sumussa Vendeljärven yllä. -- Ja sumu kohoaa äkkiä, kuin näkymättömien taljojen nostamana. Hellittämättömästä tähystelystä huolimatta en näe käkeä. Se jää aavelinnuksi. Se vaikenee kun ilma viimein kirkastuu ja paljastaa järven telkkineen, isokoskeloineen ja laulujoutsenineen, jotka lepäävät tyynellä pinnalla kuin koristeet kiillotetulla ruokasalinpöydällä. -- Ruokokerttunen kohoaa nopeaan soidinlentoon, näen kiikarilla miten pieni lintu kaikkineen aivan vapisee sisäisen laulunhalun paineesta joka on saatava ilmoille ennen kuin se vajoaa alaspäin ja häviää ruovikkoon. -- Ja kaikki on näkymättömän käen ansiota: se karkotti sumun kukunnallaan ja pelasti lintuaamuni Vendeljärvellä." (emt., 18-19.)

Päivä Helsingissä

Junailin Helsinkiin työn merkeissä. Kaunis toukokuinen päivä. Nappasin muistikirjaani satunnaisia keskustelun pätkiä mahdollista käyttöä varten, uudet kengät eivät hiertäneet, istuin salaatilla vanhojen eleganttien rouvien kanssa, katselin kuinka he punasivat huolellisesti huulensa, mietin millaisia elämiä ovat nähneet, sitten muistelin tätejäni, jotka eivät koskaan lähteneet kaupungille huulipunatta ja ihmettelivät, kun minä kävin teatterissa farkuissa, tilaisuuksiin pitää pukeutua, istuin hetken puistossa, kirjoitin kortin kouluaikaiselle ystävälle, siirryin kivirakennukseen pohtimaan ja arvottamaan tekstejä, mietin lukutapoja, kuulin sivumennen jotakin ennakkoa omista teksteistäni, tapasin kiinnostavia ihmisiä. Kotiinviemiseksi, hää- ja syntymäpäivälahjaksi poimin Waltarin hulvattoman hauskan Neljä päivänlaskua -teoksen, josta luultavasti innostun kertomaan myöhemmin lisää, ja Lars Sundin Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset, hieno kirja sekin, lintujen äänet on kuvitettu synestesian avulla!