Marraskuu. Jatkuva sumu ja tihenevä pimeä, ääriviivat katoavat, metsässä kaikki sulautuu harmaaksi, minä ja koira olemme yhtä järven, koivujen ja sammaleen kanssa. Suuri kauneus on kaikkialla, ojavedessä, näennäisessä alakulossa, harmaan eri sävyissä, rinnalla kulkijassa ja minussa, meidän hengityksemme on metsän hengitystä, metsän ajatukset ovat meidän ajatuksiamme, huminaa, huojuntaa ja hyräilyä, männyn tuoksua, maatumista, sekoittumista, yhteyttä, ykseyttä.

Metsän tuntu vielä iholla, yhtäaikainen viileys ja lämpö, kun istun alas kirjoittamaan, koira huokaisee ja käpertyy viereeni (sen jalat nykivät, unessa se juoksee mäen päälle, jää nukkumaan maiseman ylle jäniksen kylkeen), yöllä, kun palaan sumusta mieheni syliin.

Sain yllättävän kutsun kiivetä marraskuiselle ullakolle William Finchin kanssa. Suostuin oitis! Seisoimme suuressa tilassa silmät kiinni, minäkin tunsin  

"-- the soft white flakes of Time falling out of the infinite cold steel sky, silently, softly, feathering the roof and powdering the eaves."

Kerroin hänelle sekä lapsuuteni että unieni ullakoista, ja herra Finch, nyt jo tuttavallisesti Bill, jatkoi vinttipohdintojani aika-aspektilla:

"They're Time Machines, in which old, dim-witted men like me can travel back forty years to a time when it was summer all year round..."  

 ja 

"Its [attic's] very atmosphere is Time. It deals in other years, the cocoons and chrysalises of another age. All the bureau drawers are little coffins where a thousand yesterdays lie in state. Oh, the attic's a dark, friendly place, full of Time, and if you stand in the very center of it, straight and tall, squinting your eyes, and thinking and thinking, and smelling the Past, and putting out your hands to feel of Long Ago,why, it..."

"Asuiko aika siis ullakolla?" kysyin ja avasin vanhan vaatekaapin oven. Rispaantunut olkihattu, musta hautajaismekko ja vaatepuulla syvän vihreä flapper-mekko, onnellisena siitä, että joku löysi sen vihdoin ja nosti valoon. Paljetit loistivat ja helman rimpsut kilahtelivat toisiinsa, olin kuulevinani musiikkia.

"Yes, here was all of Time compressed in a Japanese paper flower. At the touch of memory, everything would unfold into the clear water of the mind, in beautiful blooms, in spring breezes, larger than life. Each of the bureau drawers slid forth, might contain aunts and cousins and grandmamas, ermined in dust. Yes, Time was here. You could feel it breathing, an atmospheric instead of a mechanical clock", raidalliseen takkiin pukeutunut nostalgikko vastasi ja tarjosi lasillisen Sarsaparillaa. Kieltäydyin, aivan kuten Billin vaimo Corakin, kutsusta Hannahanin laiturille syömään simpukkakeittoa. Oli kulunut jo jokunen marraskuun päivä ja minun oli palattava takaisin omaaan todellisuuteeni (presidentinvaaliuutisineen kaikkineen, niillä en tosin häntä vaivannut) mutta lupasin, että vielä me joskus tapaamme tuolla laiturilla ja minä suojaudun Coran silkkisellä päivänvarjolla, jotten aivan häikäistyisi noista nostalgisista kesäpäivistä... (Sitaatit Ray Bradbury: A Scent of Sarsaparilla. Teoksessa A Medicine for Melancholy. 1959.)

P.S.
Joskus päätin, että merkitsen lukupäiväkirjaani, mistä sain kimmokkeen lukea kunkin teoksen. Aina se unohtuu. Usein ihmettelen, miksi kirjastosta on tullut juuri jonkin tietyn teoksen noutoilmoitus. Varaan jatkuvasti kirjoja monenlaisiin tarkoituksiin. Bradburyn mainion novellin löysin ja ullakkoretkelle pääsin etsittyäni käsiini Ritva Hapulin & Sakari Ollitervon Käveleminen ja aika -esseen, joka julkaistiin Historian aikakoneessa. Onnittelukirja Hannu Salmelle -teoksessa. Samasta kirjasta pisti silmiin Jaakko Suomisen Ullakon suitsutus. Se alkaa juuri ylläolevan novellin referoinnilla ja tulkinnalla ja laajenee mainioksi analyysiksi vinteistä, kellareista ja kanakoppi-varastoista. ("Vinteiltä voivat löytyä ne viimeiset tikkaat, joita kapuamalla pääsee kattoluukulle ja sitä kautta katolle: valoon, riemuun, harjalle, rajattomalta vaikuttaavaan aukeaan.") Koko teos esseineen on luettavissa täältä.

Tytär mittasi minut, kun istuin peiton alla kirjoittamassa. Hän sai lukemaksi reilu kymmenen senttiä vähemmän kuin olen ollut. "Olen kutistunut", kirjoitin tuttavalle. Hän vastasi sitaatilla:

 
"(--) kun tavarat oli saatu ahdettua autoon ja olimme jo lähtövalmiina, hän sanoi odottamatta: – On tosi tärkeää, että sinun minäsi kutistuu, käy pienemmäksi ja vie vähemmän tilaa, sydämeen jää silloin enemmän tilaa Jumalalle. Ylipäätään on hyvä asia, että ihminen vie vuosien myötä yhä vähemmän tilaa. Itseäni en tietenkään tarkoita, minähän vain lihon vuosi vuodelta."  (Ljudmila Ulitskaja: Daniel Stein. Suom. Arja Pikkupeura. Siltala 2016.)

"Vuoren vanhus

Sammalvuoteelle majani nurkkaan, aamun rientäessä rinnettä alas, minä jään kuuntelemaan pakenevaa hiljaisuutta, jolla on kätköissään kaikkien salaisuuksien avain.

Ei ole olemassa muuta kuin hiljaisuus.
Kaikella muulla on rajansa.
Kaikella muulla on alkunsa ja loppunsa.
Kaiken muun voi ymmärtää. (--)"

(Uuno Kailas: Tuuli ja tähkä. Ynnä muita runoja. Gummerus 1922, 77.)

Lokakuun hiljaisuus, ei pakeneva vaan läsnäoleva, ja siinä nämä vähäiset äänet: Siili rapistelee rinnettä ylös, hahtuvahousuinen varis raakkuu koivun oksalla, ei tuule, sataa. Ohiajava linja-auto. Koira huokaisee päiväunillaan.

Ikkunan lävitse tämä maisema: viimeiset sinapinkeltaiset lehdet putoilevat maahan niin kuin maisema olisi kehyksiin pingotettu, hiljalleen alas variseva palapeli. Pian taivaskin putoaa ja näkyy pelkkää harmaata, taustapahvi (pahvissa alati himmenevää lyijykynäkäsialaa. Kuka on kirjoittanut siihen ja mitä, kenelle?). Lasketaan taulu maahan, haravoidaan palaset, käännetään ne väärinpäin ja aletaan koota talvea, aloitetaan nurkkapaloista, kuurasta.

Hiljaisuuden hyvät äänet. Hengitys. Sormet juoksevat näppäimistöllä, lapsi viheltää huoneessaan, kellon viisari naksahtaa eteenpäin, leikkaa ja siivuttaa pyöreää aikaa, kauniita symmetrisiä palasia: aamupala, välipala, iltapala, syyspala, kaamospala. Sama kauan sitten leikattu ja koottu palapeli joka päivä, joka vuosi.

Ajallakaan ei ole alkua eikä loppua. Aikaakaan ei voi ymmärtää. (Eikä sinnikästä kevättä, sen vihreästä siivilöityvää valoa, armoa, joka odottaa jo jossakin.)

Ja anna meille meidän jokapäiväiset unelmamme.

Lokakuu. Lakastuva, laskostuva maisema. Tämän maailman varjot. Peilikuvat, kaiut, kertautuminen. Vesi mataa, aika ei.

Nukun paljon, enemmän, koska kaamos on alkanut. Unet ovat kammottavaa silppua ja fragmenttia, kuljen viettelevissä maanalaisissa tunneleissa ja saan ulkoilutettavaksi koiran, joka on vaihdokas, opetan ja löydän erään opiskelijan hirttäytyneenä, olen lentoasemalla lähdössä jonnekin vailla puhelinta ja kukkaroa, kaikki on varastettu. Valveilla teen muusan kanssa pitkiä aamulenkkejä, muistan pukea sukat ja sormikkaat, seuraan ikkunasta, kuinka kesän viimeinen perhonen, kohmeinen neitoperhonen, lentää syysasterille aterioimaan. Syön terveellisesti, säännöllisesti ja värikkäästi enkä enää kaipaa kaiken aikaa nopeaa leipää tai helppoa karkkia. Korjaan käsikirjoitusta, aina vain. Rektiokielikorva soi, piippaa äänimerkkiä ja varoitussignaalia, kaikki taivutusmuodot kuulostavat oudoilta, tarkistan kaiken. Fyysinen reviiri kaventuu, pudotan kalenterista pois kaiken, minkä voin, pudotan kalenterin pois, seinää en. Etsin lisää aikaa, haalin rauhaa ja spontaanisuutta. Se luo turvaa ja tuntuu hyvältä. Pimeä pelottaa, pimeä on pian syvä ja totaalinen, mutta onneksi voi sytyttää kynttilöitä ja vajota lämpimään veteen. Ehkä saa olla vetäytyvä, (väsynyt ja halutonkin), se ei sulje pois välittämistä eikä elämänhalua, kysehän on ennen kaikkea valon- ja vapaudenkaipuusta. Ovatko ne sama asia, valo vapautta, vapaus valoa? Keho on hereillä ja mieli karkailee, innostuu, kunhan kaikelle annetaan tila ja luonnollinen löytöretkeilyn rauha ja ilo. Silloin kaikki inspiroi ja kiehtoo, kaikessa on tarinan mahdollisuus ja elämän tarkoitus, syy ja seuraus. Luonnoksiin tallentuu jo uutta materiaalia, dialogin pätkiä, lähdekirjallisuutta, kuvia, dokumentteja, matkasuunnitelmia. Tämä kummallinen, ääripäinen olemassaolo ja työ, kaiken aikaa tuntuu tyhjältä, hiljalleen täyttyvältä, pakahduttavan täydeltä.