Unen ja valveen taloissa

Kuljen unissa. Järvenrannalla on kaksi tummanruskeaa rakennusta, ollaan mummulan pihapiirissä. Noita taloja en ole koskaan ennen nähnyt, mutta en ihmettele sitä. On siirrytty ajassa kauas taaksepäin. Isä ja äiti kävelevät kesässä käsikkäin, näyttävät onnellisilta, vaikka isähän on kuollut. Täällä he nyt asuvat. Tuo tuparakennus on heidän, talossa ei ole ikkunoita ollenkaan, mutta rannan puolelta puuttuu kokonainen seinä. Siinä sisä- ja ulkotilan saumakohdassa on heidän petinsä. Mitkä maisemat: näkymä järvelle!

Valveilla ajelin miehen kanssa katsomaan tuttavaperheen uutta kotia. Paljon ikkunoita ja valoa, avaraa tilaa, koivikkoa, peltoja, niittyä. Niissä maisemissa tuskin malttaisin nukkua.

Kuin tekisin muuttoa

Raivaan taloa. Huonekaluja kuljetetaan alas ja pois. Pannaan myyntiin ja sitten tullaan toisiin ajatuksiin. Vanhan hinnalla saa monta sellaista uutta, jota ei tarvitse.

 

Nukun noitarumpu sängyn alla, patterin päällä seisoo yksinäinen mies 30-luvun Tukholmassa, mukulakivinen kadunkulma, kaunis viisto valo. Lattialla on kehyksissä appelsiinipuun takana piileskelevä tyttö, musta hame, mustat sukat (näen tuollaisia unissa). Feng shui sanoo, ettei makuuhuoneessa saisi olla yksinäisten kuvia (tuskin rumpuakaan sängyn alla).

 

Näyttää siltä kuin tekisin muuttoa. En tee, yritän juurtua enemmän. 

 

Kaikkialla tuoksuu pöly. Kaipaan maalin katkua.

Terveisiä keskikesästä!

Lämpimiä, valoisia ja kukkeita hetkiä teille kaikille! Olisi niin paljon kerrottavaa, mutta ei näitä näkymiä nyt voi jättää.

Auton takapenkillä rotta

Näin unta, jossa istuin auton takapenkillä, olimme ajautuneet jäälle sulan reunalle, minä ja kaksi etupenkillä istuvaa. Sitten alkoi hidas uppoaminen.

Mietin, mitä isä oli kertonut veteen vajoavista autoista, paineesta, ikkunan tai oven avaamisesta. Mietin, ehtisinkö soittaa apua. Tulisiko jostakin tyyni traktorikuski, kaiken nähnyt, kaikesta selviytynyt? Ujuttaisi vetoköyden autoon, kiskaisisi vaarasta pois, ajaisi sitten takaisin pellolle, sieltä pullakahville, kaikki jatkuisi kuten ennen, uutiset ja säätiedotus, panisi pään illalla tyynyyn ja nukahtaisi sikeisiin uniinsa. Minä niin kaipaan sellaisia miehiä, ottaisin valheellisenkin version, kaunisteltuahan kaikki kuitenkin aina on.

Siellä minä seisoisin rannalla yöhön asti, ujeltaisin, märkä rotta, turkissa mutaa, iholla järvenpohjan tuoksut. Ja ne kaksi etupenkkiläistä (keitä he olivat?) olisivat kadonneet, kävelleet tietä pitkin pois, pelkät selät ja takaraivot, lähteneet risteyksestä kumpikin omaan suuntaansa. Ehkä heitä ei ollut ollenkaan. Kenties vain minä siellä takapenkillä uppoavassa autossa, rouskutin onkaloa penkin selkänojaan, katosin sen kautta toiseen maailmaan, siihen pinnanalaiseen.

Pyykin alta kulkeva tunneli rauhoittaisi liikennettä

Olen katsellut elokuvia, haalinut kirjastosta kirjoja, tehnyt kirppislöytöjä ja chilillä maustettua porkkanasosekeittoa, viettänyt miehen kanssa hääpäivää, miettinyt lasten kevätjuhlia, yrittänyt raivata kesän kalenteriin tilaa olla vain, elellä spontaanisti, jotta tulisi kokemus lomasta, tuijotellut omenankukkia, idänunikon muhkeita nuppuja, syöttänyt liskolle voikukkaa ja marjaludetta, lukenut Aamulehdestä väärin, että Pyykin alta kulkeva tunneli rauhoittaisi Rantaväylän liikennettä ja miettinyt sitten, miltä se näyttäisi: loputon narullinen pyykkiä, liikenteestä hiljentynyt maisema, tuulta, aurinkoa ja lepatusta, pyykkinarun alapuolella syvällä maan sisässä autojen kohina. Myyriähän ne silloin olisivat, nuo peltiset kulkupelit. Niin, ja olen löytänyt Hippitytön (kiitos!) ansiosta Inari Krohnin kirjat Muusa kirjahyllyssä sekä Musta ja muut värit, josta ovat kirjoittaneet ainakin Penjami ja Lurun luvut.

Ja tapasin ruokailun merkeissä Tampereelle saapuneet ihanat kirjailijattaret Anne Tammelinin, Hanna van der Steenin, Netta Walldénin, Mia Vänskän ja Vera Valan. Veralta ilmestyy cozy mystery -tyyppinen esikoisdekkari (Veran haastattelu täällä), Hannalta ilmestyi juuri toinen kirja Kirous, Netan Ruben ja Harman kartano saadaan syksyllä, samoin Mian Musta kuu (ks. Atenan katalogi) ja Anne Tammelinin paperiversio Veriveljistä ensi vuoden puolella. Kävin myös kustantamon kirjailijaillassa, tapasin kustannusväkeä ja lisää kollegoita, iloitsin syntyvistä kirjoista ja normaaliudentunteesta, jota keskustelut kirjoittavien ihmisten kanssa aina herättelevät. Sain kutsun kirjakahvilaesiintymiseen syksyllä, siihen on onneksi aikaa vielä. Sosiaalisen elämän lisäksi olen istunut taittovedosten äärellä, nauttinut lasten koulupäivien ajan hetkellisestä rauhastani ja tehnyt viimeisiä korjauksia, miettinyt etten ole lukenut mitään kirjaa niin monta kertaa kuin näitä omiani (ei ihme, etten lue valmista teosta, katson vain ja totean, ettei se ole - onneksi - enää minun vaan tarkoitettu jo ihan muille lukijoille).

Muutama päivä vielä, sitten alkaa kesän juhlakausi. Neljä peräkkäistä viikonloppua, huh.

(Kuva viime kesän kirjoittamisreissulta Maintenoniin, jokapäivänen pyykkirivimme Villa Linnan takapihalla, liikenteestä ei ollut onneksi tietoakaan.)

Alkukantaisesta jytkeestä

Taisinpa olla kauan pois, kun täällä bloggerissa on kaikki muuttunut. Onpa outo maisema!

-- mutta uusi kirjani Vihkivedet on nyt niin valmis, että enää odottelen taittovedosten läpikäyntiä. Risingshadowssa on Anna Makkosen suunnittelema kansikin jo katsottavissa. Elokuussa pitäisi ilmestyä lukijoille.

Intensiivistä oli työskentely. Luen tekstin aina myös ääneen, jotta kuulisin sen rytmin. Loppusuoralla luin kaksi novellia päivässä, tein korjaukset ja kirjoitin ne puhtaaksi. Aika ympäripyöreitä päiviä, yö ehti, olisin mieluusti sulkenut ulkomaailman kokonaan paussille, kohtalaisen ajattomassa kuplassa sen ajan tuli itsekin elettyä, melkein flowta, vaikka varsin mekaanisesta työstä onkin kyse. Kirjoitan kaiken uudestaan moneen kertaan. En tee koskaan kerralla valmista muutenkaan, kirjoitan hitaasti myös ihan tietoisesti, puntaroin, luen ja kirjoitan uudestaan. Siilaan ja katson, onko kirkasta. Hölskytän lasia ja siilaan taas.

Joskus uutta luodessa mieli alkaa tuottaa tekstiä vauhdilla. Silloin käytän muistikirjaa, se on yleensä ensimmäinen paikka, jonne tuotan tekstiä. Lohdullisesti heti valmiina kansien sisässä, puhtaita sivuja tuomassa selkeyttä. Koen muistikirjat tärkeiksi myös ihan esineinä. Voin kuljettaa ideoita mukanani kaikkialle, avata kannet, katsoa ja lohduttautua näkemästäni. Sanat ovat niin kauniita. Jaksan ihastella kirjoittamisen ihmettä, merkityksiä ja maailmoita, joita sanoilla saa aikaan. Olen (naiivin) onnellinen siitä, että voin tehdä tätä.

Pidän kirjailijan työssä siitä, miten luova ja kuriton sekä mekaaninen ja pedantti työ vaihtelevat. On vapauttavaa tallata eteenpäin saappaat jalassa, loiskuttaa kuraa, juuttua saveen tai tehdä ilmasiltoja, jottei taittaisi yhtäkään kortta. Sitten kulkea tekstin seassa harava tai pinsetit kädessä, raavaalla kädellä luutia roskaa syrjään, repiä rikkaa kaksin käsin tai nostella sopivalla säällä (leuto ja tyyni) pieniä hauraita mikroskoopin aluslasin päälle tutkittavaksi.

En osaa juurikaan pitää lomaa kirjoittamisesta. Pikemminkin on levoton ja kasautuvan raivostunut olo, jos en saa kirjoittaa (kuten viime viikolla, lasten sairastelut ja kaiken maailman vaput, toisinaan myös ihan normaali elämä on liikaa. Sillisalaatin merkeissä mennään vielä hetken aikaa, odotan niin että olisi aikaa ja tilaa ajatella). Kirjoittamiseen on himo, kirjoittaminen on välttämätöntä. Silti kiusaan itseäni toisinaan pidättäytymällä. Annan halun kasaantua, luotan että paperin ääreen tai koneelle päästyäni kaikki sujuu kyllä. Mikä ilo, kun viimeinen kouluun tai töihin tai ulos lähtijä sulkee ulko-oven (ja samalla aikataulut, vaatimukset, velvollisuudet, jäykän ja jähmeän muun maailman pois) ja minä pääsen muutamaksi tunniksi kirjoittamaan!

Kuluu kahvia, kuluu musiikkia. Viime aikoina olen saanut potkua esimerkiksi tästä. Jotakin samaa alkukantaista jytkettä mitä kirjoittamisessa aina välillä.

Tämä teksti saa lähteä nyt tällaisenaan. Muuten tänne ei tule kirjoitettua enää ollenkaan.

Minä olen vanhanaikainen

"Minä olen vanhanaikainen, leivon kakun mieluiten kirjan reseptin mukaan, sytytän pöydälle kynttilän ja annan leipomapäivän lämmön levitä koko taloon, kanniskelen roskapusseja ulos, käyn elokuvissa, availen säilykepurkkeja ja kasvatan vihanneksia. --

Kaikki kotoisat säntilliset puuhat: joku ojentaa toiselle sitä tai tätä, kokoaa ostoslistan, laskostaa lakanoita.

Luen tavaroista tekstit: 'Seitsemän vuoden päästä olet uusi ihminen' (maito), 'Säilyy lähes rajattomiin' (siirappi) ja kaikkia merkintöjä minä rakastan.

'Ihminen voi kaivata jotain paikkaa, vaikka asuisikin siellä.'

-- Kun olin pieni, minua kiehtoivat kaikki teot, jotka tehtiin täyteen mittaansa. Kun ihminen hahmottui ja sai selkeät ääriviivat sen kautta mitä hän teki silmieni edessä, olin todistamassa ihmettä; viihdyin aina kun sain olla silminnäkijänä.

-- Kaikki tulvii minuun. Värit.

Elämä 'toteutuu' aivan silmien edessä."
(Eva Jensen, Sen verran teoriaa kuin lyhyeen elämään tarvitaaan. Suom. Tuovi Paju, teoksessa Pohjoismainen antologia 1990, 108.)

P.S.
Seuraava kirjani valmistuu hiljalleen, loppumetrejä astelen. Olen antanut kirjalle kaiken tarvitsemansa rauhan, elänyt ohessa tavallista arkea, lukenut loppuun Göran Tunströmin upean Erämaakirjeen. Se ansaitsisi blogissani ihan oman merkinnän.
J.K. Sanasulka kirjoittaa Erämaakirjeestä täällä.