Alkukantaisesta jytkeestä

Taisinpa olla kauan pois, kun täällä bloggerissa on kaikki muuttunut. Onpa outo maisema!

-- mutta uusi kirjani Vihkivedet on nyt niin valmis, että enää odottelen taittovedosten läpikäyntiä. Risingshadowssa on Anna Makkosen suunnittelema kansikin jo katsottavissa. Elokuussa pitäisi ilmestyä lukijoille.

Intensiivistä oli työskentely. Luen tekstin aina myös ääneen, jotta kuulisin sen rytmin. Loppusuoralla luin kaksi novellia päivässä, tein korjaukset ja kirjoitin ne puhtaaksi. Aika ympäripyöreitä päiviä, yö ehti, olisin mieluusti sulkenut ulkomaailman kokonaan paussille, kohtalaisen ajattomassa kuplassa sen ajan tuli itsekin elettyä, melkein flowta, vaikka varsin mekaanisesta työstä onkin kyse. Kirjoitan kaiken uudestaan moneen kertaan. En tee koskaan kerralla valmista muutenkaan, kirjoitan hitaasti myös ihan tietoisesti, puntaroin, luen ja kirjoitan uudestaan. Siilaan ja katson, onko kirkasta. Hölskytän lasia ja siilaan taas.

Joskus uutta luodessa mieli alkaa tuottaa tekstiä vauhdilla. Silloin käytän muistikirjaa, se on yleensä ensimmäinen paikka, jonne tuotan tekstiä. Lohdullisesti heti valmiina kansien sisässä, puhtaita sivuja tuomassa selkeyttä. Koen muistikirjat tärkeiksi myös ihan esineinä. Voin kuljettaa ideoita mukanani kaikkialle, avata kannet, katsoa ja lohduttautua näkemästäni. Sanat ovat niin kauniita. Jaksan ihastella kirjoittamisen ihmettä, merkityksiä ja maailmoita, joita sanoilla saa aikaan. Olen (naiivin) onnellinen siitä, että voin tehdä tätä.

Pidän kirjailijan työssä siitä, miten luova ja kuriton sekä mekaaninen ja pedantti työ vaihtelevat. On vapauttavaa tallata eteenpäin saappaat jalassa, loiskuttaa kuraa, juuttua saveen tai tehdä ilmasiltoja, jottei taittaisi yhtäkään kortta. Sitten kulkea tekstin seassa harava tai pinsetit kädessä, raavaalla kädellä luutia roskaa syrjään, repiä rikkaa kaksin käsin tai nostella sopivalla säällä (leuto ja tyyni) pieniä hauraita mikroskoopin aluslasin päälle tutkittavaksi.

En osaa juurikaan pitää lomaa kirjoittamisesta. Pikemminkin on levoton ja kasautuvan raivostunut olo, jos en saa kirjoittaa (kuten viime viikolla, lasten sairastelut ja kaiken maailman vaput, toisinaan myös ihan normaali elämä on liikaa. Sillisalaatin merkeissä mennään vielä hetken aikaa, odotan niin että olisi aikaa ja tilaa ajatella). Kirjoittamiseen on himo, kirjoittaminen on välttämätöntä. Silti kiusaan itseäni toisinaan pidättäytymällä. Annan halun kasaantua, luotan että paperin ääreen tai koneelle päästyäni kaikki sujuu kyllä. Mikä ilo, kun viimeinen kouluun tai töihin tai ulos lähtijä sulkee ulko-oven (ja samalla aikataulut, vaatimukset, velvollisuudet, jäykän ja jähmeän muun maailman pois) ja minä pääsen muutamaksi tunniksi kirjoittamaan!

Kuluu kahvia, kuluu musiikkia. Viime aikoina olen saanut potkua esimerkiksi tästä. Jotakin samaa alkukantaista jytkettä mitä kirjoittamisessa aina välillä.

Tämä teksti saa lähteä nyt tällaisenaan. Muuten tänne ei tule kirjoitettua enää ollenkaan.