Pyykin alta kulkeva tunneli rauhoittaisi liikennettä

Olen katsellut elokuvia, haalinut kirjastosta kirjoja, tehnyt kirppislöytöjä ja chilillä maustettua porkkanasosekeittoa, viettänyt miehen kanssa hääpäivää, miettinyt lasten kevätjuhlia, yrittänyt raivata kesän kalenteriin tilaa olla vain, elellä spontaanisti, jotta tulisi kokemus lomasta, tuijotellut omenankukkia, idänunikon muhkeita nuppuja, syöttänyt liskolle voikukkaa ja marjaludetta, lukenut Aamulehdestä väärin, että Pyykin alta kulkeva tunneli rauhoittaisi Rantaväylän liikennettä ja miettinyt sitten, miltä se näyttäisi: loputon narullinen pyykkiä, liikenteestä hiljentynyt maisema, tuulta, aurinkoa ja lepatusta, pyykkinarun alapuolella syvällä maan sisässä autojen kohina. Myyriähän ne silloin olisivat, nuo peltiset kulkupelit. Niin, ja olen löytänyt Hippitytön (kiitos!) ansiosta Inari Krohnin kirjat Muusa kirjahyllyssä sekä Musta ja muut värit, josta ovat kirjoittaneet ainakin Penjami ja Lurun luvut.

Ja tapasin ruokailun merkeissä Tampereelle saapuneet ihanat kirjailijattaret Anne Tammelinin, Hanna van der Steenin, Netta Walldénin, Mia Vänskän ja Vera Valan. Veralta ilmestyy cozy mystery -tyyppinen esikoisdekkari (Veran haastattelu täällä), Hannalta ilmestyi juuri toinen kirja Kirous, Netan Ruben ja Harman kartano saadaan syksyllä, samoin Mian Musta kuu (ks. Atenan katalogi) ja Anne Tammelinin paperiversio Veriveljistä ensi vuoden puolella. Kävin myös kustantamon kirjailijaillassa, tapasin kustannusväkeä ja lisää kollegoita, iloitsin syntyvistä kirjoista ja normaaliudentunteesta, jota keskustelut kirjoittavien ihmisten kanssa aina herättelevät. Sain kutsun kirjakahvilaesiintymiseen syksyllä, siihen on onneksi aikaa vielä. Sosiaalisen elämän lisäksi olen istunut taittovedosten äärellä, nauttinut lasten koulupäivien ajan hetkellisestä rauhastani ja tehnyt viimeisiä korjauksia, miettinyt etten ole lukenut mitään kirjaa niin monta kertaa kuin näitä omiani (ei ihme, etten lue valmista teosta, katson vain ja totean, ettei se ole - onneksi - enää minun vaan tarkoitettu jo ihan muille lukijoille).

Muutama päivä vielä, sitten alkaa kesän juhlakausi. Neljä peräkkäistä viikonloppua, huh.

(Kuva viime kesän kirjoittamisreissulta Maintenoniin, jokapäivänen pyykkirivimme Villa Linnan takapihalla, liikenteestä ei ollut onneksi tietoakaan.)

Alkukantaisesta jytkeestä

Taisinpa olla kauan pois, kun täällä bloggerissa on kaikki muuttunut. Onpa outo maisema!

-- mutta uusi kirjani Vihkivedet on nyt niin valmis, että enää odottelen taittovedosten läpikäyntiä. Risingshadowssa on Anna Makkosen suunnittelema kansikin jo katsottavissa. Elokuussa pitäisi ilmestyä lukijoille.

Intensiivistä oli työskentely. Luen tekstin aina myös ääneen, jotta kuulisin sen rytmin. Loppusuoralla luin kaksi novellia päivässä, tein korjaukset ja kirjoitin ne puhtaaksi. Aika ympäripyöreitä päiviä, yö ehti, olisin mieluusti sulkenut ulkomaailman kokonaan paussille, kohtalaisen ajattomassa kuplassa sen ajan tuli itsekin elettyä, melkein flowta, vaikka varsin mekaanisesta työstä onkin kyse. Kirjoitan kaiken uudestaan moneen kertaan. En tee koskaan kerralla valmista muutenkaan, kirjoitan hitaasti myös ihan tietoisesti, puntaroin, luen ja kirjoitan uudestaan. Siilaan ja katson, onko kirkasta. Hölskytän lasia ja siilaan taas.

Joskus uutta luodessa mieli alkaa tuottaa tekstiä vauhdilla. Silloin käytän muistikirjaa, se on yleensä ensimmäinen paikka, jonne tuotan tekstiä. Lohdullisesti heti valmiina kansien sisässä, puhtaita sivuja tuomassa selkeyttä. Koen muistikirjat tärkeiksi myös ihan esineinä. Voin kuljettaa ideoita mukanani kaikkialle, avata kannet, katsoa ja lohduttautua näkemästäni. Sanat ovat niin kauniita. Jaksan ihastella kirjoittamisen ihmettä, merkityksiä ja maailmoita, joita sanoilla saa aikaan. Olen (naiivin) onnellinen siitä, että voin tehdä tätä.

Pidän kirjailijan työssä siitä, miten luova ja kuriton sekä mekaaninen ja pedantti työ vaihtelevat. On vapauttavaa tallata eteenpäin saappaat jalassa, loiskuttaa kuraa, juuttua saveen tai tehdä ilmasiltoja, jottei taittaisi yhtäkään kortta. Sitten kulkea tekstin seassa harava tai pinsetit kädessä, raavaalla kädellä luutia roskaa syrjään, repiä rikkaa kaksin käsin tai nostella sopivalla säällä (leuto ja tyyni) pieniä hauraita mikroskoopin aluslasin päälle tutkittavaksi.

En osaa juurikaan pitää lomaa kirjoittamisesta. Pikemminkin on levoton ja kasautuvan raivostunut olo, jos en saa kirjoittaa (kuten viime viikolla, lasten sairastelut ja kaiken maailman vaput, toisinaan myös ihan normaali elämä on liikaa. Sillisalaatin merkeissä mennään vielä hetken aikaa, odotan niin että olisi aikaa ja tilaa ajatella). Kirjoittamiseen on himo, kirjoittaminen on välttämätöntä. Silti kiusaan itseäni toisinaan pidättäytymällä. Annan halun kasaantua, luotan että paperin ääreen tai koneelle päästyäni kaikki sujuu kyllä. Mikä ilo, kun viimeinen kouluun tai töihin tai ulos lähtijä sulkee ulko-oven (ja samalla aikataulut, vaatimukset, velvollisuudet, jäykän ja jähmeän muun maailman pois) ja minä pääsen muutamaksi tunniksi kirjoittamaan!

Kuluu kahvia, kuluu musiikkia. Viime aikoina olen saanut potkua esimerkiksi tästä. Jotakin samaa alkukantaista jytkettä mitä kirjoittamisessa aina välillä.

Tämä teksti saa lähteä nyt tällaisenaan. Muuten tänne ei tule kirjoitettua enää ollenkaan.

Minä olen vanhanaikainen

"Minä olen vanhanaikainen, leivon kakun mieluiten kirjan reseptin mukaan, sytytän pöydälle kynttilän ja annan leipomapäivän lämmön levitä koko taloon, kanniskelen roskapusseja ulos, käyn elokuvissa, availen säilykepurkkeja ja kasvatan vihanneksia. --

Kaikki kotoisat säntilliset puuhat: joku ojentaa toiselle sitä tai tätä, kokoaa ostoslistan, laskostaa lakanoita.

Luen tavaroista tekstit: 'Seitsemän vuoden päästä olet uusi ihminen' (maito), 'Säilyy lähes rajattomiin' (siirappi) ja kaikkia merkintöjä minä rakastan.

'Ihminen voi kaivata jotain paikkaa, vaikka asuisikin siellä.'

-- Kun olin pieni, minua kiehtoivat kaikki teot, jotka tehtiin täyteen mittaansa. Kun ihminen hahmottui ja sai selkeät ääriviivat sen kautta mitä hän teki silmieni edessä, olin todistamassa ihmettä; viihdyin aina kun sain olla silminnäkijänä.

-- Kaikki tulvii minuun. Värit.

Elämä 'toteutuu' aivan silmien edessä."
(Eva Jensen, Sen verran teoriaa kuin lyhyeen elämään tarvitaaan. Suom. Tuovi Paju, teoksessa Pohjoismainen antologia 1990, 108.)

P.S.
Seuraava kirjani valmistuu hiljalleen, loppumetrejä astelen. Olen antanut kirjalle kaiken tarvitsemansa rauhan, elänyt ohessa tavallista arkea, lukenut loppuun Göran Tunströmin upean Erämaakirjeen. Se ansaitsisi blogissani ihan oman merkinnän.
J.K. Sanasulka kirjoittaa Erämaakirjeestä täällä.

Tapasin koivikossa isäni

Unessa yritin valokuvata kuollutta isääni, joka kuljeskeli keväisessä koivikossa, niin kuivassa ettei vihreää vielä missään. Mutta miten kaunis valo, paistoi kuulaana hänen takaansa, hohtavia harmaan sävyjä. Eikä kamera totellut, ei tietenkään, en saanut tavoitettua mitään. Mikä tarve tallentaa kaikki, unissakin! Ehkä sitten, kun alan taas siivota ja laskeudun sängyn viereen kiskomaan sen alle hautautuneita kirjoja, muistiinpanoja, astioita, mennyttä, löydänkin haalistuneen polaroid-kuvan. Siinä isä seisoo kasvot kohti minua, koivikko on laiha, paljas ja ujo, kuva hehkuu silkkaa hopeaa, varisee kädelleni pölynä. Tai sitten se on jo minussa, hiuksissa, harmaina aavistuksina. En tarvitse kuvaa, en sittenkään. Peili riittää.

Lomailin

Olen lukenut Johanna Venhon Syntysanoja, miettinyt äitiyttä ja naiseutta, elänyt ja eläytynyt, maistellut kaunista kieltä, värissyt sanoista ja sanoissa. Sen lisäksi pohtinut kasvattamista, opettajuutta ja vanhemmuutta, löytänyt kirppikseltä housut, kirkkaanpunaisen käsilaukun (oi ihanan naisellinen turhamaisuus, oi kauneus, pitsi, silkki ja paljetit, nauhat, nyörit ja napit) sekä kynttilänjalan, polttanut pitkiä vaaleanpunaisia ja –vihreitä, ihaillut valkoisten liljojen kukintoja ja tuoksua, huumaantunut aisteista, postittanut kaksi muistikirjaa, toisen etelään, toisen pohjoiseen, miettinyt ilmeitään kun avaavat paketit, iloinnut kollegoiden kirjoitusvapaista, uusista kirjoista, julkkareista, kustannuspäätöksistä ja –toiveista. Tuntuu niin keväältä, kun sinne tänne puhkeaa nuppuja, mainitaan syntyvien kirjojen nimiä, on raakatekstiliuskoja, ideoita, uusia versioita, versojahan ne ovat, alati itävät, kaamospimeässäkin tai ehkä juuri siellä. Ja avautuu kansia, niiden sisällä uudenhohtavia lauseita, kirkkaita sanoja, valoa, kimallusta, viikkojen, kuukausien aherrusta, epätoivoa ja intoa, paksuja, tiheitä hikikarpaloita, niissä marjoissa myrkkyä ja siementä, tihkua, siirrelty sanoja, lauseita ja kappaleita, tiukkoja legopalikoita, sortuvia puupalikoita, tulitikkutorneja, käpylinnoja, kivikasoja, murikoita. Mikä aherrus, mikä yötä myöten käyvä, unet vievä kuhina, ilo ja tuska! Ja siitä totaalisuudesta minä räävitön kehtasin lomailla, ensimmäistä kertaa hyvällä omallatunnolla nukkua yöni, muutaman tosin vain, muttei maailmani kaatunut eivätkä kirjahyllyni sortuneet. Eivät, vaikka päiväsaikaan luistelin, hiihdin, pulkkailin, kävelin, samosin lumisia dyynejä, makasin lapsuusmaisemani rannalla, nautin kylmän kamaran tunnusta selkäni alla, paistoin makkaraa, oli enemmän kuin sylillinen aikuisia ja lapsia ja niin vain junailin toiseen kaupunkiin, lähdin ystävän seuraksi lääkärireissulle, eihän siinä ihan niin pitänyt käydä, mutta pääsimmepä kuitenkin matkaan, olimme yhdessä, ihan hiukan vain olen kirjoittanut uusia lauseita (sairaalan odotushuoneessa – mikä kummallinen hiljaisuus - junassa, yläkerrassa), hyvin pienesti hionut vanhoja ja nähnyt seuraavan kirjani kannen, kyynelet silmissä iloinnut heistä, osaajistani! Ja vauhdilla kasvavista lapsista, kavereistaan, viisaista pienistä ihmisistä, nuorista aikuisista, äreistä keski-ikäisistä, kirvelevistä väärinkäsityksistä, mielen tyyneydestä ja myrskystä, kummilapsista, häitä suunnittelevasta kihlaparista, tuoreesta senioriparista, ollut äitivaimokummitätitytärystäväminä, poikani kanssa paistanut pitsoja (ranskankermaa tomaattikastikkeen sijaan), kertonut lapsille, että on sellainenkin pullaohje kuin vähän helvetin hyvä pulla,

tulkaa itse katsomaan, leivotaanko, keitetäänkö kahvit vai riidelläänkö suurella volyymillä, poltetaanko pullan sijasta päreet, se me osataan, taitavia ollaan yhdessä ja erikseen, raakoja ja hiiltyneitä, pohtinut chilejä, katsellut kärpästen kuoriutuvan koteloistaan ja liskon valpastuvan, pitänyt miestä kädestä, antanut työssä liikaa kiihtyneen pulssinsa sykkiä rintaani vasten, lohduttanut, yrittänyt kaiken aikaa pitää mielessä, että tässä on elämä, tässä on kaikki, näin paljon minulla raskasta ja rakasta.

Taas asun

Unessa asumme vanhan puutalon päädyssä, toisessa päädyssä elelee resupaitainen tyttö äitinsä kanssa, heidän pihaansa paistaa aurinko ja pääsevät vaivatta juoksemaan naapuritalon kasvimaalle. Vietämme aikaa taka- ja sivupihoilla, etupihasta en tiedä, muita naapureita en näe.

Joskus kyllästyn unitaloihin, tai ehkä niihin olisi vain niin mukava jäädä kerrankin pidemmäksi aikaa, suorastaan asettua, jatkuva öinen muuttaminen käy toisinaan voimille.

Hiihtävät siat ja muita syyspurjehduksia

On ollut kohtaamisia ja uutisia. Olen harrastanut miehen kanssa kauppahalli- ja vanhempainiltatreffejä, herkutellut liki kaikilla mahdollisilla tavoilla. Vastapainoksi on kävelty ja oltu kävelemättä. Yhden päivän nukuin, 12 sikeää tuntia, unia joita en muista. Heräsin kunnolla vasta, kun mies asettui pianon ääreen ja alkoi soittaa. Sain ja luin Bargumin Syyspurjehduksen. Mietin buddhalaisuutta, samsaraa ja oman mielen vankiloita, kohtuullisuutta, kärsimystä ja individualismia. Sitten aloinkin saada taas näkyjä (hiihtäviä sikoja joen jäällä) ja oli pakko eli ilo käydä kirjoittamaan.