maanantai 12. maaliskuuta 2012

Tapasin koivikossa isäni

Unessa yritin valokuvata kuollutta isääni, joka kuljeskeli keväisessä koivikossa, niin kuivassa ettei vihreää vielä missään. Mutta miten kaunis valo, paistoi kuulaana hänen takaansa, hohtavia harmaan sävyjä. Eikä kamera totellut, ei tietenkään, en saanut tavoitettua mitään. Mikä tarve tallentaa kaikki, unissakin! Ehkä sitten, kun alan taas siivota ja laskeudun sängyn viereen kiskomaan sen alle hautautuneita kirjoja, muistiinpanoja, astioita, mennyttä, löydänkin haalistuneen polaroid-kuvan. Siinä isä seisoo kasvot kohti minua, koivikko on laiha, paljas ja ujo, kuva hehkuu silkkaa hopeaa, varisee kädelleni pölynä. Tai sitten se on jo minussa, hiuksissa, harmaina aavistuksina. En tarvitse kuvaa, en sittenkään. Peili riittää.

5 kommenttia:

  1. Niin usein tekisi mieleni sanoa sinulle jotakin. En vain löydä sanoja. <3

    VastaaPoista
  2. En minäkään osa kommentoida kuin ihastuneella huokauksella. <3

    VastaaPoista
  3. Minä alan muistuttaa äitiäni koko ajan enemmän ja enemmän. Tai joskus minusta tuntuu, että jonain tiettynä hetkenä, olen tismallaan kuin hän. Joku tekemäni ele, yhdistettynä ajatukseen, tilanteeseen. Vaikea selittää. Jotenkin huomaa, kuinka äiti on minussa.

    Niin kauniita tekstejä paljon paljon. Luin monta peräkanaa. Kiitos.

    VastaaPoista
  4. Kirjailijatar, hei

    Kiitos ja ole hyvä. :)

    Noin se varmasti menee, tunnistan tuon äitiasian myös itsestäni. Taidamme aika lailla kuljettaa mukanamme vanhempiamme, esi-isiä ja -äitejä. Esikoinen elehti taaperona käsillään ihan kuin isäni, jota hän ei koskaan ehtinyt edes nähdä. Keskimmäisellä lapsellamme on samoja ilmeitä kuin veljelläni. Sitten on paljon sellaista toisaalta tuttua, mikä ei liity ulkonaisesti havaittaviin, lähinnä häivähdyksiä, joita ei osaa selittää.

    VastaaPoista