Torstaisin meillä siivotaan. Konkretiaa, konkretiaa. Raivataan, ihmetellään rojun määrää. Iho hikoilee, selkä taipuu. Eilen siirsin raskaita huonekaluja, ei siihen miehiä tarvittu, kaksi poika kylläkin. Sohva ja vanha kirjakaappi muutivat eri huoneisiin. Jätin miehelle lattian pesun ja vuodevaatteet. Sillä välin, kun hän ahersi, minä palkitsin itseni kävelemällä vesisateessa kirjastoon. Iho kastui, hengitti ja huohotti. Mieli lenteli. Selässä oli kevyt reppu. Hain vain varaamani angstiset ruotsalaiselokuvat, lapsille lukemista ja miehelle ranskaa.
Tänään lähden käymään sairaalassa. Kuulen, mitä romua ovat pääni sisältä löytäneet. Toivottavasti vain irrallisia sanoja, päättömiä lauseita.
Tänään lähden käymään sairaalassa. Kuulen, mitä romua ovat pääni sisältä löytäneet. Toivottavasti vain irrallisia sanoja, päättömiä lauseita.
Minäkin toivon, että ne irralliset lauseenpätkät, kaksoispisteiden puuttuvat puolikkaat ja eksyneet ajatusviivat olisi se löydös. Pidän peukkuja ja toivotan voimia.
VastaaPoistaJännä, kuinka se, mikä sinulle on palkinto, on minulle yhden päivän päätyö ja vie kaikki voimat.
VastaaPoistaTänään oli Odelma viimein siellä kirjaston hyllyssä, mutta minä kävelin sittenkin ohi. Päässäni on niin paljon romua, ettei sinne oikein mahdu romaani. Myöhemmin sitten, kun lukemisesta nauttiminen on taas mahdollista.
Marja Leena, kiitos. Ei sieltä löytynyt kuin vertigo, otan sekä U2:n biisinä sen ja Hitchcockin leffana, mutta en nyt. Kuohuviinilasin saatan kohottaa, mietin sinua samalla. Toivotaan, että ajatukset kantautuvat sinne asti.
VastaaPoistaIlona, hei. Minulle roskien vieminen ja postin hakukin ovat näitä palkintoja, takaisin tullessa - vaikkei matka ole pitkä - seison hetken mattotelinen vieressä ja tuijotan metsää, putoilevat lehdet ovat surullisen kauniita. Sementtinä kaikkialta päälle vyöryvä arki tekee sen, että tosi pienistä asioista tulee luksusta. Ymmärrän silti täysin sinun yhden päivän päätyö -ajatukset, on kokemusta siitäkin.
Odelman aika ei ole sinulle juuri nyt. Te kuitenkin kohtasitte. <3 Minulle kaiken lukeminen on nykyään hankalaa. Mieluusti astuisin itsestäni välillä ulos ja olisin se jokin menneisyyden minä, jolle keskityminen oli helppoa ja joka ei alkanut heti analysoida ja tulkita tekstiä, sen rakennetta jne. Silloin hyvä tarina riitti ja saattoi keskeytyksittä lukea monta tuntia yhten menoon.
Pitäisi olla sellainen romulaatikko, minne voisi kasata kaiken turhan, sitten soittaisi kierrätyskeskukseen ja saisivat hakea kotiovelta. Jaksaisivatkohan kantaa? Usein se päänsisäinen romu on valtavan painavaa, näkyy ihan ryhdissäkin.
On totta tuo, että päänsisäisen romun painavuus näkyy ryhdissäkin. Minulla se näkyy juuri nyt tosi pahasti.
VastaaPoistaOlisi kyllä tarvetta tuollaiselle kierrätyskeskukselle, joka hakisi turhan romun pois ja jakaisi eteenpäin. Mutta toisaalta, kuka muu muka tätä tällaista tuskaista rompetta tarvitsisi?
Voisikohan siitä tehdä taidetta? Näin heti silmissäni ison kasan taipuisaa materiaalia, vaikka painavaa onkin. Savea näen myös. Tai sitten sillä voisi lämmittää kaamosajan kosteita taloja, äkkiä humahtaisivat uunit ja patterit kuumiksi. Joku olisi kiitollinen. Kuulen, miten uuneissa loimuaa. Tuhkat vietäisiin marjapensaiden juureen. Seuraavana kesänä pomittaisiin sakeaa mehua uhkuvia terttuja, torjuttaisiin flunssaa ja muita kulkutauteja.
VastaaPoistaMietin, että romuryhtiin hyvä liike on yllättävä makuuasento. Mieluiten räsymatolle. Hieno kuvio, kun makaa siinä raajat venytettyinä loimien ja niiden väliin tiukasti pujotettujen kuteiden päällä. Ehtii ehkä miettiä, mitä kaikkea elämää niissä kuteissakin on aikoinaan kulkenut. Onnea ja epäonnea ja kaikkea siltä väliltä. Enää ei kulje, tallataan vain. Arvaan, että kuteet mieluusti nappaisivat sitä romuttavaa kudoksiinsa. Niin siitä matolta nousisi taakkansa jättänyt, ainakin hitusen elpynyt ihminen. Lattialla maatessa saa myös uuden perspektiivin. Minä mieluusti makaan myös kallioilla ja sammalella enkä tajua, miten voi huimata, kun keho tuntee kaikkialta olevansa maassa kiinni. Vai juuri senkö takia?