En etene lukemisessa, koska Göran Tunström oli niin nero. Luin taas vain pari sivua ja jäin sulattelemaan kohtaa, jossa hyvin erilaiset ystävykset, Splendid ja Sidner, päättävät hiipiä hullujenhuoneelle tapaamaan lehdestä lukemaansa Kahelia, miestä joka sekosi uskossaan, muuta selitystä miehen käytökselle ei keksitä. Kaheli asuu vintissä puisessa häkissä, riimittelee niitä näitä sekaviin repliikkeihinsä ja antaa itsestään tietämättään kohtalotoverin Sidnerille, joka joutui puoliorvoksi lehmien tallottua pojan äidin. En muista pitkään aikaan, jos koskaan, lukeneeni niin koskettavaa, lämmintä ja silti liki humoristista kuvausta sivullisuudesta, poikien välisestä ystävyydestä ja empatiasta. Tässä raapaisu:
- Tuntui siltä, yrittää Sidner saada sanotuksi rään ja kyynelten lomasta. -...ihan siltä kuin olisi istunut siellä itse... minä ymmärsin kaiken... mitä hän sanoi, kun ei uskalla puhua ja istuu isän kanssa keittiössä... tai koulussa... silloin minä ajattelen... etten ole todellinen, kun ajattelen äitiä, että hän on kuollut ja että minä... ikään kuin pystyn puhumaan hänen kanssaan... oikeasti... ja että minä olen varjo... (--)
- Mää ymmärrän. Se on sama juttu joskus kun sillon kun mää ajattelen isäukkoo, ettei hänel o jalkoi ja et hän on raajarikko ja et hän tuskin voi näyttäytyy kyläl... ja kun mää kuljen ja kannan hänet mettään ja muual mis mei saadaan olla rauhas. (--) - Et hän on niinkun pikkanen paketti. (--) Mut et mää niinkun kannan häntä, eikä päinvastoin... et mää olen niin vanha ja viisas, etten mää oikeen jaksa ollakaan.
- Sama täällä. Minä olen niin vanha ja ymmärrän kaiken. Mutta että on yksin ja että vain sinä ymmärrät.
- Ja sää sit. Olek sää tuntenut et sää tahdot kuolla, sääkin.
- Joo.
(--) - Vaikkei ihan viel. Ei ennenkun on päässy likistää jotain likkaa.
(--) - Kukaan ei ole... kiinnostunut minusta.
- Vaik yks kyl kattos minuu.
(--) Niinkö hän teki?
- Juu, hän pikkasen.
- Minua ei ole kukaan.
Splendid yrittää lohduttaa Sidneriä.
- Mut ihan pikkasen vaan. Mää varmaan luulin vaan.
- Kyl hän varmaan katsoi. (--) Minä en pääse ikinä naimisiin.
- Ääh, tietyst sää pääset. Ja määhän kuvittelin vaan.
- Tiedäthän etten minä ole niin kuin muut.
- Enkä mää. (--) Meinaaks sää sen takii kun sää luet... Kirjoi ja simmosii?
- Niin, eihän minulla ole ketään kenen kanssa puhua sellaisesta...
- Se on selvä et sää pääset naimisiin. Kyl niit on paljon simmosii likkoi ketkä lukee. Vaik ne ei puhukkaan siit.
(Göran Tunström: Jouluoratorio. Suom. Arto Häilä. 2. painos. 1984, 90-92.)
Minulle käy joskus loistavien kirjojen kanssa niin, että jumiudun johonkin lauseeseen pitkäksi aikaa. Huokailen vaan mielessäni, että nerokasta, ihanaa, jumalaista ja uskomatonta. Että joku voi tehdä tuollaisen lauseen...hyvät kirjat luen siis hitaasti.
VastaaPoistaMinulle on tuo hitaus aika luonteenomaista kaikessa lukemisessa. Luen nin ronkelisti, olen suorastaan niuho, ja jotenkin en osaa vain lukea, preparoin. Minulla on sellaiset näkymättömät analyyttiset lasit päässä, sain ne päähäni opiskeluaikoina ja sen jälkeen ovat olleet pois päästä vain ihan satunnaisia hetkiä. Muuten ovat tosi tiukassa, arvelen että ovat kasvaneet ihoon kiinni. Olenkin miettinyt lukulomaa, että jospa voisi heittää pellolle pinsetit ja mikroskoopin, tosikkomaisuuden ja perfektionismin, ottaa rennon asenteen, pakottaa itsensä tuolloin lukemaan sekalaisesti mitä tahansa ilman alleviivaamisia, reunamerkintöjä, pysähtelyjä, pohdintoja ja "kirjan on pakko antaa minulle kaikki" -asennetta.
VastaaPoista