"Vuoren vanhus

Sammalvuoteelle majani nurkkaan, aamun rientäessä rinnettä alas, minä jään kuuntelemaan pakenevaa hiljaisuutta, jolla on kätköissään kaikkien salaisuuksien avain.

Ei ole olemassa muuta kuin hiljaisuus.
Kaikella muulla on rajansa.
Kaikella muulla on alkunsa ja loppunsa.
Kaiken muun voi ymmärtää. (--)"

(Uuno Kailas: Tuuli ja tähkä. Ynnä muita runoja. Gummerus 1922, 77.)

Lokakuun hiljaisuus, ei pakeneva vaan läsnäoleva, ja siinä nämä vähäiset äänet: Siili rapistelee rinnettä ylös, hahtuvahousuinen varis raakkuu koivun oksalla, ei tuule, sataa. Ohiajava linja-auto. Koira huokaisee päiväunillaan.

Ikkunan lävitse tämä maisema: viimeiset sinapinkeltaiset lehdet putoilevat maahan niin kuin maisema olisi kehyksiin pingotettu, hiljalleen alas variseva palapeli. Pian taivaskin putoaa ja näkyy pelkkää harmaata, taustapahvi (pahvissa alati himmenevää lyijykynäkäsialaa. Kuka on kirjoittanut siihen ja mitä, kenelle?). Lasketaan taulu maahan, haravoidaan palaset, käännetään ne väärinpäin ja aletaan koota talvea, aloitetaan nurkkapaloista, kuurasta.

Hiljaisuuden hyvät äänet. Hengitys. Sormet juoksevat näppäimistöllä, lapsi viheltää huoneessaan, kellon viisari naksahtaa eteenpäin, leikkaa ja siivuttaa pyöreää aikaa, kauniita symmetrisiä palasia: aamupala, välipala, iltapala, syyspala, kaamospala. Sama kauan sitten leikattu ja koottu palapeli joka päivä, joka vuosi.

Ajallakaan ei ole alkua eikä loppua. Aikaakaan ei voi ymmärtää. (Eikä sinnikästä kevättä, sen vihreästä siivilöityvää valoa, armoa, joka odottaa jo jossakin.)

Ja anna meille meidän jokapäiväiset unelmamme.

Lokakuu. Lakastuva, laskostuva maisema. Tämän maailman varjot. Peilikuvat, kaiut, kertautuminen. Vesi mataa, aika ei.

Nukun paljon, enemmän, koska kaamos on alkanut. Unet ovat kammottavaa silppua ja fragmenttia, kuljen viettelevissä maanalaisissa tunneleissa ja saan ulkoilutettavaksi koiran, joka on vaihdokas, opetan ja löydän erään opiskelijan hirttäytyneenä, olen lentoasemalla lähdössä jonnekin vailla puhelinta ja kukkaroa, kaikki on varastettu. Valveilla teen muusan kanssa pitkiä aamulenkkejä, muistan pukea sukat ja sormikkaat, seuraan ikkunasta, kuinka kesän viimeinen perhonen, kohmeinen neitoperhonen, lentää syysasterille aterioimaan. Syön terveellisesti, säännöllisesti ja värikkäästi enkä enää kaipaa kaiken aikaa nopeaa leipää tai helppoa karkkia. Korjaan käsikirjoitusta, aina vain. Rektiokielikorva soi, piippaa äänimerkkiä ja varoitussignaalia, kaikki taivutusmuodot kuulostavat oudoilta, tarkistan kaiken. Fyysinen reviiri kaventuu, pudotan kalenterista pois kaiken, minkä voin, pudotan kalenterin pois, seinää en. Etsin lisää aikaa, haalin rauhaa ja spontaanisuutta. Se luo turvaa ja tuntuu hyvältä. Pimeä pelottaa, pimeä on pian syvä ja totaalinen, mutta onneksi voi sytyttää kynttilöitä ja vajota lämpimään veteen. Ehkä saa olla vetäytyvä, (väsynyt ja halutonkin), se ei sulje pois välittämistä eikä elämänhalua, kysehän on ennen kaikkea valon- ja vapaudenkaipuusta. Ovatko ne sama asia, valo vapautta, vapaus valoa? Keho on hereillä ja mieli karkailee, innostuu, kunhan kaikelle annetaan tila ja luonnollinen löytöretkeilyn rauha ja ilo. Silloin kaikki inspiroi ja kiehtoo, kaikessa on tarinan mahdollisuus ja elämän tarkoitus, syy ja seuraus. Luonnoksiin tallentuu jo uutta materiaalia, dialogin pätkiä, lähdekirjallisuutta, kuvia, dokumentteja, matkasuunnitelmia. Tämä kummallinen, ääripäinen olemassaolo ja työ, kaiken aikaa tuntuu tyhjältä, hiljalleen täyttyvältä, pakahduttavan täydeltä.

Riitta Jalosen kirjailija Janet Framesta kertova romaani Kirkkaus on ilmestynyt. Suosittelen lämpimästi, upea! Samoin vinkkaan Jane Campionin ohjaamaa elokuvaa Enkelin kosketus (An Angel at My Table, 1990), josta kirjoitin lyhyesti joitakin vuosia sitten täällä.

Neljäs kirjani Lumikadun kertoja ilmestyy maaliskuussa. Kirjailija-lehden tuoreessa numerossa (3/2016) kerron mm. unesta, joka sysäsi tuon aiheen pariin. Kollega Sinikka Vuola haastatteli ja kirjoitti jutun, tulkinnalliset kuvat otti Tomi Kontio.

Kuvauspaikalla Amurin työläismuseokorttelissa tapahtui jännittävä sattuma. Oli hiljainen päivä, ja satunnaiset museokävijät antoivat meille kohteliaasti kuvausrauhan. Sitten taloon asteli lapsi, joka tallentui myös valokuvaan taakseni. Nyt vasta kuvaa katsoessani huomaan ajatella: unieni pieni poikako, hän, josta olin juuri kertonut Sinikalle? Pojan siluetti, onko hänellä muistikirja kädessään, pysähtynyt aika, ikkunasta tulviva valo, hän juoksee huoneissa, joissa ei asu enää kukaan. Minä seison siinä kuvassa vanhan puutalon oviaukossa tomeran hyväntuulisena, olen kuin emäntä, joka pitää majataloa alter egoille, sieluille, uni- ja varjohahmoille ja odottaa valmiina portailla. Tervetuloa, peremmälle, peremmälle, olkaa hyvät, pöytä on katettu, illalla pääsette saunaan. Selkäni takana käy kuhina. Kaikki luomani fiktiiviset hahmotkin ovat siellä: lattia narisee Odelman jalkojen alla, pöydän ääressä Alvar kirjoittaa muistikirjaansa, tuolla seisovat hieman hämillään menneisyyttään piilotteleva Bajek, kuparihiuksinen Lilka pieni Paweł sylissään, metsäntuoksuinen Marek, ompelukoneensa Alvarin harmiksi pöydälle laskenut Bruno ja Olga, joka kurkistelee jo uteliaana kaappeihin, etsii jauhoja, haluaisi päästä vaivaamaan leipätaikinaa ja murtamaan siitä siivun tuolle totiselle Alvarille, kaunis ääni hänellä, suostuisikohan laulamaan Olgalle... Majataloni ovi pysyy auki kaiken aikaa, ojentelen portailla käsivarsia ja kurotan sanoista punottua haavia halki ajan ja paikan, etsin luokseni jo seuraavia hahmoja, perkaan heitä myöhemmin pihassa puisella penkillä kuin puolukoita, niin pieniä he aluksi ovat, ruokin ja vaatetan, asutan.

Vanhat talot, uusi taivas. Kirja ja kangas. Mennyt aika peilaa kasvojaan kahdesta pienestä ikkunaruudusta. En ole, olen.