Kävimme katsomassa taloa. Se on veden äärellä, kahden juoksun välissä, hutera laituri, rantasauna, piharakennus, neljä kerrosta, joista ainakin yksi kaipaisi isoa remonttia, rakastettu ja hyväkuntoinen ulkoapäin, hirsiseinää. Saunapolulla kesäisin voikukkapöheikköä, syreeni ja koivuja. Iso rivi kauniita ikkunoita kohti vettä.
Yritän olla realisti, mutta en voi olla haaveilematta. Miltä tuntuisi nukkua ensimmäinen yö talossa, juosta aamulla ikkunaan katsomaan ohi virtaavaa vettä? Kuunnella narinoita ja kolahduksia, tunnustella kelpaammeko, kaipaako se entisiä asukkaita, aistia josko he ovat sittenkin läsnä, miettiä keitä täällä asui, mistä he tulivat, minne menivät, olivatko onnellisia? Mitä tuntuisi kulkea hiekkatie postilaatikolle, tähyillä naapureita, tervehtiä, kertoa mistä tulemme, keitä olemme? Entä seurata veden vuodenkiertoa, riitettä, jäätä, virtauksia, usvaa pinnan yllä, höyryä talvipakkasilla, kevään ensimmäisiä vesimittareita? Mitä olisi istua laiturilla, upottaa jalat veteen, juoda salakahvit, kantaa vettä ämpäreillä, huuhtoa sillä pyykkiä, ihoa ja hiuksia, heittää löylyt? Entä kaivaa matoja, pujottaa koukkuun, nostaa siima ja saalis vedestä? Kerätä tuulen viskomia oksia pihasta, katkoa niitä tulisijoihin, sytyttää ensimmäistä kertaa tuli uuniin ja saunan tulipesään? Miltä tuntuisi antaa kaneille piharakennuksesta oma huusholli, ottaa kukko ja pari kanaa, solmia puuhun riippumatto, pystyttää teltta, maata aamukasteisessa nurmikossa, puhaltaa saippuakuplia korkealta vintin ikkunasta, istuttaa perennoita (sormustinkukkaa, salkoruusuja, unikoita, pioneita) sekä nimikkopuu, haravoida piha, perustaa komposti, tehdä lumityöt, hiekottaa rinnettä, ripustella linnuille talipalloja ja sytytellä jäälyhtyjä?
Entä haluaisinko pelätä yllättäviä, isoja remontteja ja kosteusvaurioita, laskea kaamospimeillä järjettömiä lainanlyhennyksiä ja -korkoja, lähteä töihin aamuvarhaisella, tulla takaisin hämärissä (eikö juuri tuo talo ansaitsisi kokopäiväisen asujan?), olla kiireinen, kirjoittaa vain koulujen kesälomilla - jos silloinkaaan?
Yhtään ei silti helpota lukea Leena Krohnin kertomusta:
"Salakahvit -- Niiden paikka oli hylätyllä laiturilla -- Usein hän makaili pitkin pituuttaan sen lämpimillä lankuilla ja katseli omaa kuvaansa, joka uiskenteli sen puolilahojen pylväiden varjossa. -- Se oli hänen, vaikka muut eivät sitä tienneetkään. Paitsi laituri itse. Sillä kerran hän oli kuiskannut sille. Sinä olet minun! -- vanha laituri ja kaislikko -- Ne kuuluivat hänelle, niin Veera ajatteli, koska hän rakasti niitä. Se vain on omaa, mitä rakastaa. -- Se oli oma maailmansa, kaislamaailma."
(Leena Krohn: Salakahvit. Kertomus kaislikosta. Kokoelmasta Mitä puut tekevät elokuussa. Seitsemän kertomusta keskenkasvuisille. WSOY 2000.)
P.S.
Mikään näistä kuvista ei liity tuohon taloon. Alakuvat ovat Porin Reposaaresta, yläkuvat Pärnusta, molemmissa on ihania koteja.
Sait minut pysähtymään tekstisi äärelle, näkemään vuodenaikojen vaihtelut, kokemaan kunnon talon ja pihan tunnelmat kerrostaloasumisen riuduttamana, haistamaan märän maan tuoksut, katselemaan veden liikkeen elävyyttä. Sait minut houkuteltua elävään hetkeen. Kiitos tästä!
VastaaPoistaOle hyvä, Ari, ja kiitos sanoistasi. (Minun ajatukseni ovat koko ajan siellä talolla, sielu taisi jäädä sinne eikä suostu enää takaisin. Talo on tyhjillään, joten ehkä hyvä, että joku on siellä.)
PoistaMinä näin hyvin elävästi koko talon pihapiireineen lukiessani kuvailuasi, olettekohan käyneet katsomassa samaa kaunotarta kuin mekin? Keittiössä kauniit alkuperäiset vaaleansiniset kaapit ja kylmä vesi (kauhee homma, totesi mies), yläkerta avoin kaikille mahdollisuuksille (vielä kauheampi homma, totesi mies) ja kellarikerroksessa pieni pulahdusallas (näin jo itseni pulahtamassa altaaseen talvella ja juoksevaan veteen sulan maan aikana, mies näki itsensä vain remontoimassa hikihatussa, realisti kun on).
VastaaPoistaJos kyse on samasta kaunottaresta niin ei huolta, ei tarvitse alkaa kilpailevia tarjouksia tekemään. Mies pyyhki esittelyn jälkeen hikeä otsaltaan, laski remonttiin kuluvaa aikaa, rahaa ja hermoja ja kauniisti kieltäytyi. Ymmärrän kyllä, vaikka minäkin yhä ajoittain ajatuksissani haahuilen talon käytävillä, kosketan jo niin paljon nähnyttä hirsiseinää ja huokaisen hiljaa talon kanssa.
Riikka L-P
Riikka, hei
PoistaVahvasti tuntuu, että samasta talosta on kyse. Me emme menneet sisälle ollenkaan. En voinut, koska en olisi saanut itseäni pois sieltä.
Meille tuo on onneksi täysin epärealistinen jo ilman karmeita remonttejakin, että sentään jokin jarruttelee. Mutta voi talokuumetta ja -unelmia! (Näen jatkuvalla syötöllä myös talounia, mutta niissä on kyse minuussukelluksista, ehkä silti tässä valveprojektissakin.) Löytyikö teille toista tarjokasta, joka olisi hurmannut? Paljon terveisiä!
Uskon myös, että samasta talosta on kyse, niin hyvin tuo kuvailusi siihen osui. Teit viisaasti kun et mennyt sisälle, hankala sieltä oli lähteä pois. Vaikka järjellä olen miehen kanssa samaa mieltä, niin sielu jo oli pakkaamassa tavaroita ja muuttamassa taloon.
PoistaOlemme käyneet samassa kunnassa katsomasta kahta veden äärellä olevaa vanhaa taloa, toinen mansardikattoinen ihanuus ja toinen jo pari vuosisadan vaihdetta nähnyt hirsitalo. Harmi vain, että molempia oli korjattu liian kovalla ja nykyaikaisella kädellä lähivuosina. Seuraavaksi olisi vuorossa hieman modernimpi tapaus, veden ääreltä sekin (olen aina unelmoinut asumisesta veden äärellä ja kun tällä hetkellä se puoli on toteutunut, ei oikein enää osaa muita vaihtoehtoja harkitakaan). Saa nähdä, kuinka uusi talo osaa hurmata... Paljon terveisiä myös sinne takaisin!
Riikka L-P
Pidän peukkuja, että teille löytyy sopiva, ihana ja kotoisa talo veden ääreltä. (Meillä tämä on lähinnä haaveilua, emme ole ainakaan toistaiseski aktiivisesti muuttoaikeissa.) Talviterveisiä!
PoistaTuntuisi ihan varmasti siltä miltä kuvitteletkin. Go for it!
VastaaPoistaP.S. Kiva, kun kävit kommentoimassa. Nyt minun on saatava kirjojasi käsiini. Kunhan vaan joskus saisin kahlattua loppuun Celinen Niin kauas kuin yötä riittää. Meinaa nukuttaa iltaisin sen äärellä ihan liikaa. :)
Tuo talo oli valitettavasti meille ihan liian kallis. Jos luopuisin kirjailijuudesta, lähtisin toisenlaisiin töihin, voittaisin lotossa (en lottoa) ja saisin vakuutettua pankin, että olemme satavuotiainakin reippaita lainanmaksajia, niin sitten ehkä. Mutta se olisi liian kallis hinta. Taloa ennemmin kirjoittaminen, nämä ihmiset, omatahtisuus ja asuntolaina, josta toivottavasti pääsemme eläkeikäisinä vihdoin eroon.
PoistaJa ole hyvä blogikommentista. Blogisi on ihana.
Minä kiipeilen Mannin Taikavuorella ties monettako kuukautta jo (vaikeuksia keskittyä ja juurikin tuo nukahtelu, vaikka loistava kirja on). Kiva, jos kirjani saavat uuden lukijan. :)