keskiviikko 16. marraskuuta 2011

En keksi otsikkoa

Olen matkannut taas. Huomannut, että Irlannin nummet ovat Mouhijärvellä. Olen ollut lukiaisissa esiintyjänä ja yleisönä, itkenyt ja nauranut muiden tekstejä, tavannut taas uusia kirjoittajia ja hiukan sukua ja läheisiä, tuntenut yhteenkuuluvuutta, kuullut että eräs novellini toimisi näytelmänäkin, saanut kannustusta, nukkunut kokonaisen yön levollisesti, herännyt lapsuudenkaupungissa kuura-aamuun, miettinyt mitä järkeä on pitää blogia, kun ei enää voi kertoa kaikkea kuten ennen eikä tiedä, minne vetäisi rajoja, kaikkea herkkää ja haurasta pitää suojella, mutta kova en ole eikä jaksa ihan kirjalliseksikaan ruveta (en osaa tai halua kertoa omasta kirjoittamisesta, se on niin henkilökohtaista ja pitkälti myös ihan arkista työtä siinä missä mikä tahansa työ, lukumakuni taasen on niin kumma ja vauhti hidas enkä näe kokonaisuuksia tai välitä niistä, kiinnitän huomion detaljeihin, haluan analysoitavaa ja kokonaisvaltaista pakahtumista, en niinkään selityksiä). Ja ettenkö olisi kyseenalaistanut kirjoittamista ihan muutenkin! Piinannut miestä pohdinnoilla sanoista, rakkaudesta, intohimosta sanoihin, kyllästymisestä, vastuusta, uupumisesta... sitten kuitenkin yrittänyt perata tekstiä, halunnut karata uuden luo ja pakoon molempia. Ja jossakin rakosessa ollut hiukan vaimo ja vähän äiti. Katsellut elokuvia, pinoittain on odottamassa... ja hämmentynyt, kokenut tulleeni vakoilluksi, saanut salaperäisiä alter ego -viestejä, joiden motiivia en ihan ymmärrä. Olen myös ylittänyt kykyni venyttää penniä, kiitos lauhan talven. Hengissä pysymme.

4 kommenttia:

  1. Kirjailijaelämää :D Otsikostasi tuli mieleeni, kuinka vaikea minun on koskaan keksiä otsikoita, oli kyse sitten käännöksestä, omasta käsikirjoituksesta tai aikoinaan lehtijutuista. Jostain syystä blogijuttuihin otsikko on helpompi ympätä, koska toistelen kliseitä tai itsestäänselvyyksiä sen kummemmin miettimättä. Jostain syystä paperille painettujen juttujen otsikoinnissa taas esiintyy selvää rimakauhua. Itse juttua/käännötä/käsikirjoitusta on helppo suoltaa, mutta sisällön kiteyttäminen korkeintaan kolmeen sanaan: that's what the editors are for... :)

    VastaaPoista
  2. Juu, sitä just. Olen miettinyt, pitäisikö luopua kokonaan otsikoista. Kuitenkin koen blogikirjoittamisen päiväkirjamaisena. Aloitin ikioman blogikirjoittamisen marraskuussa 2005 säilöäkseni jonnekin perhehetkiä, hyvin kipeitä ja ristiriitaisiakin asioita. Sen jälkeen on tullut ihan uusia vaiheita, niiden myötä uusia blogeja. En oikein enää tiedä, mitä tämä minulle nykyään on. Ehkä otsikot jäävät kokonaan pois, sitten loputkin tekstit ja aloitan päiväkirjamaisena taas ihan muualla.

    VastaaPoista
  3. Luulen, että jollain tavalla kaikilla kirjailijoilla on samoja mietteitä blogiensa kanssa. Jokainen ratkaisee omalla tavallaan. Lukijan näkökulmasta on kiinnostavaa tutustua eri-ikäisten kirjoittavien ihmisten persoonaan ja huomioihin elämästä. Kirjoittajilla on sielussaan jokin samansukuinen värinä, jos sen löytää, se tekee lukemisen kiinnostavaksi. Ei se ole otsikosta kiinni. Minulle otsikointi on jostain syystä ollut aina helppoa, se tulee hakematta viimeistään sitten kun juttu on kirjoitettu.

    VastaaPoista
  4. Hei, Ellinoora

    Juu, ei tuo otsikko sinällään ole ongelma. Minä otsikoin yleensä vasta lopuksi, kun en tiedä, mitä tuleman pitää. Nyt en ehtinyt, jaksanut enkä keksinyt ja siksi tuo otsikko. :)

    Minulla on blogikirjoittamisesta mennyt kai hehku myös siksi, että kirjoitan nyt niin paljon muutenkin. Keho ei tykkää (niskajumi) ja muutenkin mieluusti sitten elää enemmän "tuolla muualla", etsii vastapainoa.

    Valoisia marraspäiviä!

    VastaaPoista