torstai 24. marraskuuta 2011
Mannerjää liukui luoteesta kaakkoon
Olen lukenut keskimmäisen kanssa jääkaudesta. Mannerjää, hiidenkivet ja -kirnut, silokalliot, harjut, järvien synty. Haluaisin mennä tekemään ympäristöopin kokeen. Kertoisin sekaan ihan omiani, kuten miltä tuntuu maata ihosillaan Mäntyluodon Kallossa, tuntea kiven uurteet, kuunnella merta, tuulta ja lokkeja, miettiä ohiajavia rahtilaivoja, kypsyviä tyrnimarjoja ja miestä, hänen niskaansa ja tuoksuaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Oi, hetken aikaa minäkin olin siellä kalliolla.
VastaaPoistaNo, minä jo mietinkin, että tutulta näytti se toinen nainen siellä. Eikö ole hienoa, että voi tällä lailla keskellä arkea halutessaan kadota - ja ottaa miehenkin mukaan? :)
VastaaPoistaKiitos tästä hienosta hetkestä keskellä marraskuista värittömyyttä.
VastaaPoistaJohanna, ole hyvä. (Eilen paistoi sateen jälkeen ihan hetken aurinko ja jostakin ne väritkin puhkesivat kaamokseen, vihreäkin eri sävyissä hyvin vahvana. Satumainen näky!)
VastaaPoistaAjoittain myrskyvaurioita ;)
VastaaPoistaOh, lennähdin tänne Lumikon linkityksen vuoksi. Hämmentävää pyrähtää ennalta tuntemattomaan blogiin ja löytää sieltä oma mielikuvituspaikkansa: lasikuitupintaiset auringon lämmön itseensä sitoneet kuumat Kallon kalliot, aaltojen pauhun kiviä vasten, lokkien kirkunan. Kun sulkee silmät, voi talvellakin painaa kämmenensä sileää lämmintä kiveä vasten ja tuntea sen voiman valuvan itseensä.
VastaaPoistaKiitos, kun kävit, Karenina Unska. Kallo on uskomaton paikka, tulee onneksi välimatkojen takaakin luokse. Kaunista kaamosaikaa!
VastaaPoista