En keksi otsikkoa

Olen matkannut taas. Huomannut, että Irlannin nummet ovat Mouhijärvellä. Olen ollut lukiaisissa esiintyjänä ja yleisönä, itkenyt ja nauranut muiden tekstejä, tavannut taas uusia kirjoittajia ja hiukan sukua ja läheisiä, tuntenut yhteenkuuluvuutta, kuullut että eräs novellini toimisi näytelmänäkin, saanut kannustusta, nukkunut kokonaisen yön levollisesti, herännyt lapsuudenkaupungissa kuura-aamuun, miettinyt mitä järkeä on pitää blogia, kun ei enää voi kertoa kaikkea kuten ennen eikä tiedä, minne vetäisi rajoja, kaikkea herkkää ja haurasta pitää suojella, mutta kova en ole eikä jaksa ihan kirjalliseksikaan ruveta (en osaa tai halua kertoa omasta kirjoittamisesta, se on niin henkilökohtaista ja pitkälti myös ihan arkista työtä siinä missä mikä tahansa työ, lukumakuni taasen on niin kumma ja vauhti hidas enkä näe kokonaisuuksia tai välitä niistä, kiinnitän huomion detaljeihin, haluan analysoitavaa ja kokonaisvaltaista pakahtumista, en niinkään selityksiä). Ja ettenkö olisi kyseenalaistanut kirjoittamista ihan muutenkin! Piinannut miestä pohdinnoilla sanoista, rakkaudesta, intohimosta sanoihin, kyllästymisestä, vastuusta, uupumisesta... sitten kuitenkin yrittänyt perata tekstiä, halunnut karata uuden luo ja pakoon molempia. Ja jossakin rakosessa ollut hiukan vaimo ja vähän äiti. Katsellut elokuvia, pinoittain on odottamassa... ja hämmentynyt, kokenut tulleeni vakoilluksi, saanut salaperäisiä alter ego -viestejä, joiden motiivia en ihan ymmärrä. Olen myös ylittänyt kykyni venyttää penniä, kiitos lauhan talven. Hengissä pysymme.