Olen hukannut ja löytänyt talovalokuvani

Kuu on notkahtanut takaisin oikeaan asentoon, aamulla saan unettomuuden katkaistua, haluan ajatella niin. En nouse silloin kuin muut, tänään ei ole pakko. Jo muutama tunti auttaa, alan heti nähdä unta. Unessa en ole sovittelija vaan jämäkkä suun puhtaaksi puhuja enkä suostu kiipeämään sillankaidetta pitkin vastarannalle, vaikka se olisi nopein reitti. Kunnioitan korkeanpaikankammoani. Uskon, että se ainakin valveella suojelee minua ja on auttanut näkemään pieniä asioita, niitä ihan maan kamaralla kasvavia, helposti tallautuvia.

Mies on etätöissä, tytär yskässä. Pidän pientä sylissä, katselen animaatiota, jonka hän on kuvannut veljen kameralla. Pieni koira on kaupungilla. Taustana on Aamulehden etusivu Hämeenkadun tulipalosta. Sitten koira nukahtaa ja näkee unta lumesta. Lumimaisemana pakastimen valkoinen ovi ja lampaantalja. Taustalta kuuluu surullista musiikkia, tytär soittaa tunnelmaa xylofonilla.

Ehdotan miehelle, että perutaan iltameno, ollaan lasten kanssa kotona. Juon kolme kuppia kahvia, yhden appelsiinia. Kännykkä piippailee, ystävät muistavat. Kirjoitan tekstiä valmiiksi, se on kuin siivoaisi taloa näyttöä varten: puhdasta pitäisi olla (ei juurakoita eikä katkenneita oksia, niitä on nytkin eteisen lattialla. Tytär keräsi eilen, niin kauniita käpyjä lepässä) ja persoonallista, en ole sitä tyyppiä, jonka mielestä kaikki henkilökohtainen - kuten valokuvat - tulee siirtää pois näkyviltä.

Minulla on valokuvia ihan liikaa, ei minkäänlaista järjestystä. Posti tuo lasten koulukuvia, valtavia paketteja, vaikka meillä on niin vähän läheisiä, joille kuvia antaa. Minä murehdin mustavalkokuvakokoelmaani, niitä vierailta ihmisiltä ostamiani pysäytettyjä hetkiä. (Eivät he siinä kuvaajalle poseeratessaan arvanneet, että katoaisivat kuoltuaan jonkun tuntemattoman ihmisen mietittäviksi. Keitä he olivat? Millaisia heidän elämänsä olivat, jäivätkö vajaiksi, kasvoivatko täysiksi?) Missä ne kuvat ovat? Olisi vihdoin kaunis peltirasia, naapuri antoi kun säälii minun kaaostani. Kerään vanhoja talovalokuvia, kerron sen nyt kaikille. Interiöörejä ja eksteriöörejä (hauskat sanat!). Kaikenlaisia vanhojen talojen vanhoja kuvia. Mukana saa olla ihmisiäkin. Ei niitä kovin helposti löydy.

J.K.
Kuvat löytyivät, luulin että pitäisi etsiä paljon. Samassa kirjekuoressa oli muutakin, jo unohdettua. Pieni kalpea poika makaa avatussa arkussa. Hänellä on terävä nenä, kuin linnunpoika. Pojalla on valkea mekko tai peitto, sen päällä kuin liian alhaalla ja liian painavana roikkuva kaulakorullinen kukkia. Katselin kuvaa lasten kanssa, juttelimme. Minulla on toinenkin kuva kuolleesta lapsesta. Eino Bergiuksen autochromi näyttelyluettelossa. Jossakin täällä se on... Minusta tuntuu, että kirjoitan niistä vielä jotain. Aineistoa kertyy kuin itsestään.