Ikkunaton kirjoittaja palelee

Opetukset on saatu tältä vuodelta mallilleen. Ensi kevääksi on tiedossa uutta. En mieti sitä nyt. Kirja pitää saada valmiiksi. Graafikko sai käsikirjoituksen tänään, tekstissäni on hänelle kaima. Yhteensattumat kutkuttavat.

Mies on ihana. Hän on päättänyt, että siellä täällä metelin keskellä kirjoittelu saa loppua. Siirsin pienen työpöytäni olohuoneeseen, koska makuuhuone oli liian täynnä ja minusta työpöytä ansaitsee tulla nähdyksi, niin kaunis se on. Olen siis taas kirjoittanut yläkerran aulassa perheen yhteisellä työpöydällä, siinä jota vastapäätä on seinä, ei näkymää ulos, mitä suren. Nyt mies siirtää makuuhuoneessa kaiken uuteen uskoon. Siinä on tekemistä, meillä on pienet huoneet. Mietin, tulevatko tekstini valoisammiksi, kun saan kirjoituspaikan ikkunan edestä, esteettömän näköalan. Oli tuttu, jolle annettiin oma huone talon kellarikerroksesta. Ei ollut ikkunaa lainkaan. Hän sanoi sen aiheuttaneen umpimielisyyttä (ja kuoli pois). Minäkin kaipaan silmien eteen maisemaa. (Nyt on pispalalaiseen ikkunapokaan tehty peili ja seinällinen irtokirjaimia, kaikki ne mustaa ja valkoista.)

On liian kylmä. En haluaisi lähteä pakkaseen pulkan kanssa hakemaan tytärtä eskarista. Öisin nukun kahden peiton alla ja palelen silti. Tarkastaja mittasi huoneen lämpötilaksi muutaman asteen vähemmän kuin kodin muissa huoneissa, ei osannut selittää syytä. Siinä viileässä huoneessa näen kummallisia unia. Kannan sylissä vanhaa koulukaveria, joka on muuttunut kaksivuotiaaksi. Minun matkassani hän on kuin pieni apina, kulkee näppärästi mukana, pitää lujasti kiinni, ei tarvi juurikaan kannatella. Kukaan muu ei hänestä piittaa. Oli hankala poika kouluiässäkin.