maanantai 29. marraskuuta 2010

Ikkunaton kirjoittaja palelee


Opetukset on saatu tältä vuodelta mallilleen. Ensi kevääksi on tiedossa uutta. En mieti sitä nyt. Kirja pitää saada valmiiksi. Graafikko sai käsikirjoituksen tänään, tekstissäni on hänelle kaima. Yhteensattumat kutkuttavat.

Mies on ihana. Hän on päättänyt, että siellä täällä metelin keskellä kirjoittelu saa loppua. Siirsin pienen työpöytäni olohuoneeseen, koska makuuhuone oli liian täynnä ja minusta työpöytä ansaitsee tulla nähdyksi, niin kaunis se on. Olen siis taas kirjoittanut yläkerran aulassa perheen yhteisellä työpöydällä, siinä jota vastapäätä on seinä, ei näkymää ulos, mitä suren. Nyt mies siirtää makuuhuoneessa kaiken uuteen uskoon. Siinä on tekemistä, meillä on pienet huoneet. Mietin, tulevatko tekstini valoisammiksi, kun saan kirjoituspaikan ikkunan edestä, esteettömän näköalan. Oli tuttu, jolle annettiin oma huone talon kellarikerroksesta. Ei ollut ikkunaa lainkaan. Hän sanoi sen aiheuttaneen umpimielisyyttä (ja kuoli pois). Minäkin kaipaan silmien eteen maisemaa. (Nyt on pispalalaiseen ikkunapokaan tehty peili ja seinällinen irtokirjaimia, kaikki ne mustaa ja valkoista.)

On liian kylmä. En haluaisi lähteä pakkaseen pulkan kanssa hakemaan tytärtä eskarista. Öisin nukun kahden peiton alla ja palelen silti. Tarkastaja mittasi huoneen lämpötilaksi muutaman asteen vähemmän kuin kodin muissa huoneissa, ei osannut selittää syytä. Siinä viileässä huoneessa näen kummallisia unia. Kannan sylissä vanhaa koulukaveria, joka on muuttunut kaksivuotiaaksi. Minun matkassani hän on kuin pieni apina, kulkee näppärästi mukana, pitää lujasti kiinni, ei tarvi juurikaan kannatella. Kukaan muu ei hänestä piittaa. Oli hankala poika kouluiässäkin.

6 kommenttia:

  1. Ihana mies sinulla.

    Hauska juttu tuo tuttu, jolle ikkunaton kellariloukko aiheutti umpimielisyyttä, epäilemättä näin onkin, olen monasti miettinyt niitä parkoja, jotka ovat eläneet vuosikaudet ikkunattomissa kellareissa hullujen isiensä vangitsemina ja tehneet lapsiakin siellä, se on vaan niin käsittämätöntä, siis kaiken muun ohella se ikkunattomuus.

    Näin se ajatus laukkaa. Kylmä täälläkin, mutta untuvatäkin alla tarkenen kyllä. Unissani kannan usein muovikassia, jossa on kaninpoikasia. En uskalla katsoa, ovatko ne vielä hengissä.

    VastaaPoista
  2. Hei Lumikko, niin on minustakin ihana mies. :)

    Uskon, että ihmniset ovat eri lailla herkkiä luonnon valon ja tilojen suhteen. Minulle tulee häkkiin joutuneen villieläimen hätä, jos olen ikkunattomassa tilassa. Sillä ei ole tekemistä ahtaanpaikankammon kanssa. Olen vain niin riippuvainen oikeasta valosta, näkymistä ja katselemisesta myös.

    Untuvatäkkiä minäkin olen miettinyt. Termopeite oli, mutta se muuttui kummalliseksi suunnikkaaksi eikä mahtunut pussilakanoihin.

    Sinulla on kiintoisa kantamus unissasi. Jotakin se varmaan tahtoo kertoa. Minä seurasin eräässä unessa, miten kummityttö laski mustaan jokeen vitivalkean kanin. Mietin tuota. Se oli hyvin kaunis uni.

    Kauniita unia, lämpimiä öitä! :)

    VastaaPoista
  3. Suosittelen untuvatäkkiä, se on ihan hirmuisen ihana ja kuohkea ja lämmin!

    Niin se varmaan tahtoo, se uni, kun toistuukin niin usein. Luulen, että välillä kanniskelen itseäni, välillä jotain syyllisyyden- ja huolentunteitani, välillä läheisiäni.

    Öitä, valoa ja inspiroivia näkymiä!

    VastaaPoista
  4. Kaunis teksti, ihana vaihe ja hellää pohdintaa. :)

    Avautuvia kirjoituspaikkoja!

    VastaaPoista
  5. Lumikko. Googlasin jo untuvaisia. :)

    Haavetar, kiva kun tulit tänne. Nyt alkaa tuntua kodilta taas. :) Kaikkea lämmintä sinne.

    VastaaPoista
  6. Autot peittyy kuuraan ja jäähän, niin kaikki muukin, välillä ajatuksetkin. Kylmyys kääntää mielen ylösalaisin. Onneksi minun eskarityttöni pääsee taksilla kotipihaan :)
    Jos tekstisi vielä valoistuvat, niistä näkyy pian läpi, ei paha. Kynttilänlämpöistä joulukuunalkua !

    VastaaPoista