Koin kirjamessut: olin haastateltavana, tapasin sympaattisia esikoiskirjailijoita, kirjailijaystäviä sekä kustannustoimittajani. Ostin tämän kirjan kiitokseksi kummitytölle, joka oli meillä lasten seurana. Yömyöhillä tulostin apurahahakemuksen ja selasin kustannustoimittajan kommentit uudesta tekstistä.
En olisi malttanut nukkua, tekstit huutelivat luokseen, ja ilmassa leijaili valmiita lauseita, mutta ei kukaan levotta kirjoita. Lokakuun yöt ovat olleet unettomia tai fragmentteja. Olen saanut vaihtuvia unirakastajia, en juurikaan muuta. Aamulla olen kaivannut turhanpäiväisten miesten tilalle huoneita, tiloja ja suuntia, valveen kurinalaista struktuuria. Ehkä kohta taas, kunhan elämä asettuu takaisin arkisiin uomiinsa.
J.K. Kuva on vuodelta 2006.
Kuulostaa toimeliaalta, ja noihin tunnelmiin on helppo samastua. Olin yhden päivän Helsingissä (siis espoolainen joutui Helsinkiin..) ja iltapäivällä olin vaikutteista niin rättiväsynyt, että kaipaus omaan elämään oli huutava.
VastaaPoistaJohtuuko iästä vai mistä, ehkä siitä että on antanut itselleen luvan elää tietyllä tavalla rajattua ja strukturoitua elämää, että sietokyky liikavaikutteiden suhteen on entistäkin pienempi? Osaa arvostaa sitä suhteellista mielenrauhaa, jonka Omassa elämässä saa?
Kyllä tuossa on varmasti paljon perää.
VastaaPoistaMinulla on pitkälti kyse siitä, että rasitun niin helposti äänistä, ihmispaljouksista ja jatkuvasta valppaana olemisesta, omien repliikkien puntaroinnista ym. Myös siitä, että arkeen - joka sekin on kohtalaisen täyttä - tulee jatkuvia katkoksia tai poikkeamia. Meillä on sairasteltu koko syksy, ne päivittäiset parin tunnin kirjoittamishetkeni olivat yhtäkkiä kokonaan pois. Tuli kasaantumisolo. Mutta eiköhän se tästä taas. (Periaatteessa jokin staattinen, samalla kaavalla rullaava ennustettavan turvallinen arki lienee kyllä abstraktiota.)