Nämä aikoja lävistävät rakennukset. Niiden hiljaisuus, kerrokset, kivijalat, lasit, kaiteet, rännit, piiput. Kaikki nuo kujat, kadut, sisäpihat. Suljettu, avonainen, uusi, vanha, heijastumat, jäljet, jäljettömyys, ihmiskohtalot, pysähtyminen, jatkuvuus.

Krakovan Kazimierzin aluetta vastapäätä Veikselin toisella puolella on Schindlerin lista -elokuvasta tuttu emalitehdas, joka on nykyään museona keskellä kaikkea muuta elämää. Kävimme museon ulkopuolella, sisään emme menneet, oli kovin ruuhkaista, jatkoimme matkaa Schindlerin lista -elokuvan Płaszów-keskitysleirillä. Se sijaitsee samalla Podgórzen alueella ja on nykyään iso puistoalue, vehreitä kunnaita polkuineen ja muutamia muistomerkkejä keskellä esikaupunkiasutusta. Hieno, erilainen muistopaikka, jossa kulki pieni seurue oppaan kanssa, joku ulkoilutti koiraa, kolme teini-ikäistä poikaa kaahasi polkuja pyörillään, jarrutti alamäen kaarteessa, yksi kaatui ja loukkasi polvensa. Pojat heittivät pyörät syrjään, juoksivat pois polulta läheiseen luolaan. Viereisessä kerrostalossa elettiin tavallista elämää, isä heilutti parvekkeelta leikkipuistosta saapuvalle tyttärelleen. Joku herää jokainen aamu ikkunat tai parveke kohti vanhaa keskitysleiriä. Mitä hän näkee? Maiseman vai historian? 

Samalla alueella on elokuvastakin tutun pahamaineisen Amon Goethin entinen asunto, joka on yksityisomistuksessa ja remontoitu uuteen vaaleanpunaiseen villa-asuun.

Kävimme tuolla vain pikaisesti. Oli painostava helle. Taivas synkkeni, alkoi sataa.

   

 

 

En tiedä Helena Różańskasta muuta kuin mitä Auschwitzin opastaulu kertoo. Hän syntyi liki 137 vuotta sitten 2.8.1881 ja oli puolalainen opettaja, joutui keskitysleiriin 17.8.1942 ja kuoli 61-vuotiaana 30.9.1942. Tässä viimeisessä valokuvassa hänen hiuksensa on kynitty ja hän katsoo kameraan ja minuun, kaikkiin nykyisyyden ohikulkijoihin pelottaman oloisena arvokkuus tallella, kasvonpiirteissä on nälkiintynyttä lintumaisuutta. Koska hän oli syönyt viimeksi? Mitä hän ajatteli tuossa kuvassa? Onko jokin esillä olevista matkalaukuista tai kengistä hänen? Mitä hänellä oli mukanaan Auschwitziin tullessaan? Saapuiko hän yksin? Mistä häntä syytettiin? Riittikö, että hän oli opettaja ja siksi vaarallinen? Vai opettiko hän salaa puolalaislapsia ja -nuoria, osallistuiko vastarintaliikkeen toimintaan, oliko hän kommunisti tai juutalainen? Mitä hän koki 45 päivässä Auschwitzissa? Oliko hänellä mitään lohtua? Tiesikö hän kuolevansa? Miten hän kuoli? Kenelle hän sanoi viimeiset sanansa, mitkä ne olivat? Jäikö kukaan sodan päättymisen jälkeen muistamaan häntä? Mitä hänen läheisilleen tapahtui? Onko tämä ainut valokuva hänestä?

Ottamassani valokuvassa me olemme kumpikin, vasen käteni näkyy hänen oikealla olkapäällään, minulla on pitkät hiukset, kukaan ei leikkaa niitä ilman tahtoani, minulla on korut korvissa ja vasemmassa nimettömässä, kukaan ei vie niitä minulta, saan kulkea mieheni ja lasteni kanssa, meitä ei eroteta toisistamme. Haluan ikuistaa Helena Różańskan ja muutaman muun kännykällä ja kuljettaa mukanani. Miksi? Koenko olevani syyllinen, koska saan elää vapaana tai koska olen hänen, heidän aikalaisiensa jälkeläisenä elossa tai koska kukaan minua edeltävä ei estänyt hänen, heidän kuolemaansa ja kohtaloitaan? Mitä hän sanoisi ajatuksistani? Onko tungettelevaa kuvata hänet ja tahditonta pohtia häntä, hänen elämäänsä julkisesti? Enhän minä voi ymmärtää enkä tietää.

-----

Auschwitziin ja Birkenauhin on vapaa pääsy. Museoituihin leireihin päästetään kerrallaan vain hyvin  rajallinen määrä ihmisiä, ja siksi paikan päälle pitää lunastaa etukäteen liput. Alueelle pääsee opastettuna ja ilman opasta, jälkimmäiset kierrokset maksavat. Paikan päältä voi ostaa suomenkielisen opaskirjan. Jos alueelle saapuu omalla autolla, parkkipaikka maksaa 10 zlotya. Opastettuihin kierroksiin kuuluu usein linja-autokuljetus esimerkiksi Krakovasta. Lisätietoa täältä.

Me yllätyimme kummankin paikan rauhallisuudesta, siitä että linnut lauloivat, perhoset lentelivät ja oli kesä. Birkenaun leirin vieressä oli kukkaniitty ja viljapelto, leirin ohi kulki lenkkipolku, leirin sisällä raiteiden kummallakin puolella vihreillä kunnailla lenteli käsittämättömät määrät lintuja, vapaina, ne laskeutuivat vihreän keskelle syömään ja jaloittelemaan.

Illalla Krakowska-kadulla pyöräilee mies, joka tekee ristinmerkin ohittaessaan Pyhän Johanneksen, sairaiden pyhimysten kirkon. Ihailemme portin takaa puutarhaa. Sade on lakannut, Veiksel virtaa kiireettä laskeva aurinko aalloillaan. Taivas on punatiilenvärinen, vaihtaa hiljalleen väriä öiseen purppuraan. Pääskyset lentävät ja tirskuvat kirkontornien ja puiden latvojen yllä, mustarastas laulaa rotkopuutarhan saarnipuussa, laulaa koko yön, aamun aloittaa peippo, kotimme viereisellä tyhjällä tontilla huomaamme Wolfgang Bächlerin kottaraiset. 
(Kaksi alinta kuvaa mieheni ottamia.)

 

 

Sadepäivä. Kilometreittäin kävelyä, kosteus, kuumuus, kiireettömyys, kirjojen tuoksu.

 

Terveisiä sateisen lämpimästä Krakovasta (unettoman yön jälkeen). Vieras paikka tuntuu kodilta, kun siellä juo ensimmäisen kerran kahvia, voitelee juuri ostettua tuoretta leipää ja ripustaa pyykkiä ulos kuivumaan, kaksi ensimmäistä on nyt koettu.

Krakovan kotimme seisoo Veikselin rannassa Kazimierzin alueella ja on vanhan valokuvan mukaan ollut olemassa jo vuonna 1921. (Keitä näissä huoneissa asui toisen maailmansodan aikana? Asuiko täällä juutalaisia? Päätyivätkö he joen toisella puolelle ghettoon? Keitä heidän tilalleen muutti, miltä tuntui alkaa asua jonkun toisen kodissa, avaanko minä nyt samaa ikkunaa, samoja ovia? Ketkä kaikki ovat tarttuneet näihin kahvoihin, millaisella otteelle, millaisilla aikeilla? Onko täällä naurettu enemmän kuin itketty, onko vihattu vai rakastettu?) Keittiöstä pääsee huteralle parvekkeelle, josta on näkymä kapeaan rotkomaiseen, puustoiseen pihaan ja linnunlauluun sekä vanhaan punatiilitaloon. Siellä on sydänsairaala, yksi ikkuna on auki, sen ääressä oikeaan kämmeneensä nojaa sinipukuinen nainen. Lääkäri sanoi hänelle, että kaikki voitava on tehty ja nyt kannattaa nauttia tästä sadetta enteilevästä heinäkuisesta illasta (samaan aikaan alkaa tihuttaa ja mustarastas laulaa, nainen ojentaa käden vesipisaroihin, lintu miettii, lentäisikö naisen avonaiselle kämmenelle juomaan, kirkonkellot soivat vasta myöhemmin). Kun katsoo vasemmalle, näkee naapurin mummon parvekkeelle, siellä kuivuu pienesti pyykkiä ja kasvaa villiviiniä. 

Omalla parvekkeellamme on kukkalaatikko, jossa on vanhaa multaa, tekisi mieli istuttaa sinne laventelia, sitä myydään pienen kukkakaupan portailla, pyykkiteline odottaa vielä kaapissa. Rappukäytävässä lentelee neitoperhosia, tytär osoittelee niitä, hän seisoo hetken valossa. Portaikon kaiteessa on sydänkaiverrukset. Tuoksuu aikaan unohtunut pöly, kuuluu koiran haukuntaa ja näkyy tiukkaan sidottu roskapussi. Alakerran naapurin oveen on kirjoitettu liidulla Itämaan tietäjien Balthasarin, Kasparin ja Melchiorin nimikirjaimet (huomasin, että Lumikadun kertojassa olen kirjoittanut Kasparin väärin e:llä: Kasper). Alakerrassa postilaatikoiden yläpuolelle on joku piirtänyt Daavidin ristin ja sen päälle poikkiviivan, muuten olemme ihastuneita tähän taloon (vaikka Wifi toimii miten sattuu eli ei, asunnon lattiat ovat eri korkeudella, v:n malliin ladotut parketit (talon hampaat) antavat periksi jalan alla ja puraisevat ihoa, kauniiden vanhojen ovien takaa ei paljastu uutta huonetta eikä kaappia vaan rumat vesiputket ja astiat on pesty huolimattomasti). Tekee mieli kirjoittaa kaikesta, mitä näkee, kokee, tekee mieli mennä sateeseen, kastua, riisua kengät, kävellä Kazimierzia laidasta toiseen, sitten istua ja kirjoittaa taas.

Yhtäkkiä kesän kirkkaus ja puolivuosisatainen minuus. Onko tuo mummulan niitty vai jokin myöhemmin löydetty, missä, milloin? Vai ovatko niityt ikuisia, ajattomia, loputtomassa kesässä? Olenko sama kuin lapsena, olenko sama kuin eilen? Kuljetanko kaikkia eilisen minuuksia mukanani, vai onko osa putoillut pois? Mitä kaikkea muistan, mitä olen unohtanut ja miksi? Mikä on ollut hyvää ja tärkeää, mikä kivuliasta? Mitä on vielä odotettavissa, mitä odotan? Kauanko elän? Tietääkö joku, vai onko kaikki vain sattumaa?

Miten täyteläistä, tiheää ja runsasta elämä on ehtinyt olla jo nyt, paljon hyvää ja onnekasta, myös surua ja kuolemaa. Isäni suvun puolelta aiemman sukupolven suojamuuri on liki kokonaan kaatunut. Seison kuoleman edessä silmät auki. Kerron sille lapsista, koirasta ja kanista, jonka se juuri otti luokseen. Kerron, että ymmärrän menetysten merkityksen, ne ovat kasvattaneet yhtä paljon kuin syntymät, molemmat ovat alati yhtä käsittämättömiä ihmeitä, kumpaakin alituiseen mietin, kummastakin kirjoitan. Kuolema nyökkää ja lähtee työhönsä, niin lähden minäkin. Tuulee ja kukkii, aurinko paistaa, lipputangossa heiluu suuri valkoinen kangas, juodaan kahvit, ollaan yhdessä, rakastetaan, puhutaan elämästä.