lauantai 12. maaliskuuta 2016


 


Kävimme häikäistymässä. Koira ei ollut ymmärtää, että jossakin on olemassa näin avara tila. Ja nuo eteemme levitetyt suuret valkoiset kirjat vailla sanoja. Unta, unta se oli.

8 kommenttia:

  1. Täälläkin asti ihan häikästyy.
    Järven rannalla syntyneelle ja järven selkää koko ikänsä katsoneena meri tuntuu usein liian suurelta ja voimakkaalta.
    Kuvissasi kuitenkin on kutsuva tunnelma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä meri tosiaan on, pelottavakin. Muistan nuoruudesta tositarinoita hyvistä uimareista, jotka aalto tai virtaus nappasi suht matalalta syvyyksiin hukkumaan. Ehkä tuossa on silti osa viehätystä, ihmisenä haluaa tuntea tervettä kunnioitusta ja varovaisuutta luontoa kohtaan.

      Järvet ovat omanlaisiaan nekin. Minulla järvetkin liittyvt kiinteästi omaan elämänkaareen. Ja joet, etenkin ne. Olemme täällä Suomessa kyllä onnekkaita näine moninaisine vesimaiseminemme!

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Mielelläni, Irmastiina. Maisemasta riittää kosolti kaikille!

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Juu, käsittämätöntä, että hetki sitten oli (siellä toisaalla) näin kirkasta. Nyt on niin harmaata, uhh ja yök!

      Poista
  4. Tänäänkin sai häikäistyä, kyllä kevätaurinko on ihana! Ja kyllä nyt uskallan jo sanoa, että se on täällä, eikä enää pelkkää unta. Eikö olekin, totta? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä heräsin siihen, että aurinko paistoi suoraan sänkyyn. Eilen sai pyykit ulos kuivumaan. Ihana valo, totta se on, kyllä! Nautitaan!

      Poista