Taas asun

Unessa asumme vanhan puutalon päädyssä, toisessa päädyssä elelee resupaitainen tyttö äitinsä kanssa, heidän pihaansa paistaa aurinko ja pääsevät vaivatta juoksemaan naapuritalon kasvimaalle. Vietämme aikaa taka- ja sivupihoilla, etupihasta en tiedä, muita naapureita en näe.

Joskus kyllästyn unitaloihin, tai ehkä niihin olisi vain niin mukava jäädä kerrankin pidemmäksi aikaa, suorastaan asettua, jatkuva öinen muuttaminen käy toisinaan voimille.

Hiihtävät siat ja muita syyspurjehduksia

On ollut kohtaamisia ja uutisia. Olen harrastanut miehen kanssa kauppahalli- ja vanhempainiltatreffejä, herkutellut liki kaikilla mahdollisilla tavoilla. Vastapainoksi on kävelty ja oltu kävelemättä. Yhden päivän nukuin, 12 sikeää tuntia, unia joita en muista. Heräsin kunnolla vasta, kun mies asettui pianon ääreen ja alkoi soittaa. Sain ja luin Bargumin Syyspurjehduksen. Mietin buddhalaisuutta, samsaraa ja oman mielen vankiloita, kohtuullisuutta, kärsimystä ja individualismia. Sitten aloinkin saada taas näkyjä (hiihtäviä sikoja joen jäällä) ja oli pakko eli ilo käydä kirjoittamaan.

Tekisi mieli

Tekisi mieli kertoa talvirakkauksista. Miehen sylistä, niskasta ja käsivarsista, pitkistä, rujoista sormista, joita kauniimpia en tiedä. On myöhä yö ja talvi jäätää maisemaa. Käsi laskeutuu lantion kaarelle, siirtää syrjään sinistä pitsiä.

Läsnä tai poissa

LÄSNÄ

Jo aamusta asti, unista herättyä
radiouutisten tullessa, aamukahvilla
ja jutellessa, vuoteita sijatessa
on lakkaamatta käynnissä etsintä:
miten tehdä näkymätön
todemmin näkyväiseksi?
Täytyy pysytytellä valmiina,
kuuntelematta, vastailla hajamielisesti
olla kahdella tapaa läsnä
tai poissa.
(Solveig von Schoultz: Keskustelu perhosen kanssa. Suom. Helena Anhava. WSOY 1994, 14.)

Aistit valppaina

Kirjoittamisen kanssa on hetkellinen suvantovaihe. Levotonta joutokäyntiä. Siltä se näyttää ulospäin. Jotakin nyt etsin. Olen selaillut kansanperinnettä ja maisematutkimusta, istunut raakatekstipino sylissä, ihaillut ystävän vinkkaamana Susanna Majurin kuvia, kävellyt pakkasilmassa, tehnyt arkisia askareita, ollut olemassa reaalimaailmassa. Aistit valppaina odotan liikahdusta, unta, oivallusta.

Joel Haahtelan Traumbach

Luin Joel Haahtelan Traumbachin (Otava 2012), jossa nuori Jochen saapuu kaupunkiin etsimään Traumbach-nimistä miestä. Hän tapaa lastenvaunuja työntävän äidin, vahtimestarin, poliisin, kahvilamyyjän, sihteerin ja yhden yön suhteen, kulkee junalla ja raitiovaunulla, astuu kerrostaloihin, virastoon, kahvilaan, puistoon ja sivukujille, tekee muistikirjamerkintöjä ja torkahtelee, lähestyy Traumbachia ajallisten kerrosten ja impressioiden lävitse.

Pidin kaikkitietävästä, hieman Lars Sundin Onnellinen pieni saari -tyyppisestä leikkisästä ja hellämielisen isällisestä kertojasta, joka tuudittelee päähenkilön puiston penkille nukkumaan:

"Nuku nuori Jochen, nuku nurmilintu. Lepää rauhassa ja kerää voimia, huomenna on taas uusi päivä." (23.)

ja antaa tämän välillä myös kadota sivukujille tai hypätä fyysiseen suhteeseen ilman liiallista tirkistelyä. Pidin palapelimäisestä mysteeristä, jota lukija saa ratkoa ja koota, vaikkei lopputulos olekaan kovin yllättävä. Pidin rakennuksista, tiloista, rakennusviraston odotushuoneesta, numerologiasta, kielellä leikkimisestä, epäsuorasta kerronnasta, metatekstistä, ajallisesta pohdinnasta, tulkintoja herättävästä kannesta sekä teoksen nimestä, surumielisestä romantiikasta, nostalgiasta, impressionistisuudesta.

“Jochen kuuntelee, tee höyryää ja kaukana on muu maailma. Valtatiet kohisevat, hedelmät kypsyvät puissa ja kaivon pohjalle on pudonnut lantti.” (71.)

Hienosti rakennettu pienoisromaani, mainio jatko aiempaan tuotantoon, vaikkei mielestäni ihan Haahtelan kärkikaartiin ylläkään.

J.K.
Traumbachia lukiessani torkahdin minäkin. Näin unta kauniista vanhasta rakennuksesta, josta olin vuokrannut työtilan. Meitä oli kolme, minä kirjoitin, he suunnittelivat. Asunto oli kolmannessa kerroksessa, käytävän perällä. Herättyäni katsoin kartasta unirakennuksen osoitteen: F.E.Sillanpäänkatu 7, Tampereen Lyseon lukio.

Tammihetkiä

Olen käynyt treffeillä ruokakaupassa, kävellyt miehen kanssa lumisen maiseman halki, nähnyt kuplahallin ja järven jäältä lumia pöllyttäneen ilmatyynyaluksen, molemmat samassa maisemassa, kummallisia kapistuksia. On juhlittu synttäreitä ja nimipäiviä, iloittu kummilapsista ja apurahasta, äänestetty, kirjoitettu, kirjoitettu, kirjoitettu, sytytetty kuusen oksaan kynttilälyhty jänikselle ja ketulle, katseltu ikkunasta miten katuvaloista lähtee suora säde lumisateen lävitse taivaisiin.

Tytär on koulupäivien jälkeen maannut omenapuun alla hangessa. Minulla on nyt samanlainen olo. Joku voisi peitellä, tuoda viereen termarikahvia, voileipiä sekä pinon kirjoja, istua viereen ja lukea ääneen, aloittaa tällä tai tällä.