keskiviikko 6. elokuuta 2014

Tiloja



 

Mietin omaa tilaa ja yhteistä tilaa, laumaa ja lauman jäsenenä oloa, kimpoilen niiden väliä kaiken aikaa. Sekin kuuluu elokuuhun. Säntäily ja pysähtely, haikeus ja ilo, raivo ja raukeus. Tekstaan naisystäville, että herään aamulla tihkumaan. Istun sängyn laidalla ja pyyhin otsalta hikeä, joka ei johdu helteestä. Mikä minusta tihkuu, kuona-aineeet, hormonit vai angst, vai ovatko ne kaikki sama asia? Kirjoitan, että odotan omia aamujani, hiljaisuutta, rauhaa ja tilaa. Täällä kerron ymmärtäväni Nymphomaniac-elokuvan Joen äitiä, joka käänsi selkänsä perheelle, pelasi yksin pasianssia. Ymmärrän Mark Levengoodin äitiä, joka lähti ulkomaille yksin, lähetti perheelle kortin: "Täällä on ihanaa, en ikävöi teitä." Ymmärrän kaikkia Anne Tylerin romaanien karkaavia naisia, oman Kohinani Ilseäkin. Kirjoitan, että olisi mahdollisuus lähteä vaikkapa viikoksi, pidemmäksikin aikaa, mutta kipunoinnista ja kitkasta huolimatta kaipaan laumani ääniä, riitoja, huolia, iloja, ihoja, särmiä, röpöä, riitasointua, levollista kaaosta.

Mitä minä kaipaan? En tiedä. Onko se syksyä vai keski-ikää (ovatko ne sama asia), että haluaa heidät, miehen ja lapset, lähelle ja kauas? Vai onko aina ollut näin? En muista, harvoin on tasaista, ääriä enemmän. Helpottaa, kun ymmärtää, ettei ole jumissa. On koti, jossa on kerroksia. Voidaan väitellä mutta myös vältellä ja väistää. Istun alakerrassa kirjoittamassa, lapset ovat yläkerrassa, voidaan kulkea ylös, alas, ulos, sisään. Kaksi tai neljä tilaa. Voi astua ulos ja kävellä metsään, seisoa puron vieressä ja tuijottaa virtaa, puita ja polkuja, miettiä elämää metsässä, harmoniaa. Voi mennä makaamaan riippukeinuun, huojua taivaan ja maan välimaastossa, luottaa että kaikessa on luonnollinen rytminsä ja joku tai jokin kannattelee aina: tahto, voima, riippukeinun punottu naru, pylväs tai hermosäie. Voi kirjoittaa, se on viides tila, avarin kaikista.

27 kommenttia:

  1. Nuo ovat tosiaan elokuisia mietteitä, tuttuja!

    Minäkin olen miettinyt keski-ikää, jonka koen jo olevan. (Me olemme muuten samanikäiset ja samannimiset...) Lapset kasvavat ja itsenäistyvät. Toisaalta omaa tilaa on enemmän, toisaalta nuo itsenäistyvät ihmiset muuttavat mennessään kaiken.

    Minulle on ollut yllätys se, miten voimakkaita ja alkuvoimaisia monet tunteet ovat. Juuri nyt. Muistot lapsuudesta. Uudet oivallukset. Suru.

    Ehkä keski-ikää on se, että itsetuntemus on edes jollakin tavalla lisääntynyt. Mutta luulin, että jotkut muistot kesyyntyisivät ajan kuluessa, häipyisivät häiritsemästä. Mutta niin ei ole käynyt. Ehkä joskus?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, itsetuntemus on lisääntyneet ja tunteet syventyneet. Oikeastaan tuo on valtavan juurevaa. Joskus on rohkea olo. Oman lauman tuntee myös hyvin, on tilaa monenlaiselle, äärille ja paukahduksille. Aina tulee myös yllätyksiä, yritän olla leimaamatta ketään miksikään, tietynlaiseksi, aina se ei ole helppoa, yksinkertaistaminen ja kategorisointi olisi selkeää. Yritän muistaa itsenikin suhteen sen, että minussa on monia puolia, värejä ja sävyjä, saatan muuttua tästä eikä minkään tarvitse olla ehdotonta eikä lukkoonlyötyä, tuon oivaltaminen on tuonut jonkinlaisen vapauden tunteen, lisää tilaa.

      Muistot ovat hankalampia. Minusta ne kesyyntyvät välillä, jokin villi niissä on silti kai aina. Kivuliaskin. Se voi liittyä myös siihen, että muistojen kanssa on aika yksin. Voi jakaa mutta silti ne ovat aina minun muistojani, itseni suodattamia kokemuksia, tunteita ja tulkintaa, silloinkin, kun niillä on kaksi muistelijaa ja kokijaa. Tai useampi. (Ja kaikki muistavat ihan eri tavalla.) Joskus on jopa helpompi kesyttää niitä ihan ikiomia muistoja. Millainen on sinun häiritseva muistosi (ei tarvitse kertoa itse asiaa)? Tai mikä siinä häiritsee? Siis mitä sinä tarkoitat tuolla häiritsevällä? Minulle se on asia tai tunne, joka lonkeroituu tänne nykyisyyteen tai/ja jolle ei löydy selitystä tai perustelua. Aika usein siihen liittyy ihmissuhdekuvioita.

      Poista
    2. P.S. Metkoja yhteensattumia tuo ikä ja nimi. Mieheni ja minä olemme syntyneet samana päivänä, eri vuonna tosin.

      Poista
    3. Hei,
      Minusta kuvasit häiritsevän muiston osuvasti.

      Monet häiritsevät muistot liittyvät lapsuuteen tai nuoruuteen, tilanteisiin joihin joutui ilman että kykeni vaikuttamaan niihin. Rooleihin, joita niissä syntyi ja joista voi olla hyvin vaikeaa päästä irti. Onneksi elämä heittää välillä ihan uusiin rooleihin ja antaa mahdollisuuden hahmottaa karttaa uudelleen.

      Minä ja mies taas olemme syntyneet samana vuonna ja saman viikon sisällä :)

      Poista
    4. Kyllä, nuo roolit! Kun aiemmin kirjoittelimme maisemista, tuli nyt tässä yhteydessä mieleen, että uudet maisemat antavat usein mahdollisuuden astua vanhoista rooleista pois. Joskus niissä on silti jumissa kuin liian pienissä vaatteissa. Tai sitten tulee muistumaa niistä vaatteista, vaikka olisi päällä jo uusi, mukava ja väljä (sopiva) asu.

      Voi näitä parisuhteeseenkin liittyviä ajallisia osumia! Joskus on vaikea uskoa, että kaikki olisi sattumaa.

      Poista
    5. Tykkään tuosta ajatuksestaa, että päällä olisi jo uusi, mukava ja väljä asu, joka sopii. Ehkä vielä pellavainen ja voimakasvärinen.

      Että ne olisivat vain muistumia, jotka tulevat ja menevät, eikä niistä tarvitse oikeasti välittää. Vähän niin kuin joogassa: ajatuksia, jotka voi todeta oleviksi ja antaa niiden mennä.

      Poista
    6. Voisiko tuohon liittyä irrottamisen ihmekin? Joskus on vaikea irrottaa ikävistäkään asioista, ne ovat jotenkin niin osa itseä (pelkää tilalle tulevaa tyhjyyttä tai aukkoa). Minä kuljetin erästä menetettyä ihmissuhdetta mukanani parikymmentä vuotta. Kai se lopulta kului pois (raahautui perässäni, hioutui näkymättömiin). On se varjohäivähdyksenä mukana silti mutta ei niin painavana.

      Pellavainen ja voimakasvärinen uusi asu on hyvä. Se kestää ja pehmenee ajan myötä. Minä voisin ottaa puuvillaa, saisi mielellään joustaa myös, saatan tehdä äkkikäännöksiä.

      Poista
    7. Kyllä irrottamiseen ihmeeseen on hyvä uskoa, tai armoon.

      Ja äkkikäännökset, niille pitää olla tilaa!

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Kiitos, Rooibos, ja terveisiä iltauinnilta!

      Poista
  3. Voi että, tiedätkö Katja, ihan kuin olisit kuunnellut kesäni ajatuksia ja kirjoittanut ne tähän nyt esille, ihan meinaa itku tulla, sellainen ihan hyvä ja vapaa itku. Kiitos kovasti tästä! Nuo kuvatkin, tuli heti mieleen omat järvellä käynnit, lapset uivat, pitävät ääniä, minä laiturilla, selkä heihin päin, kuvaan veden pinnan liikkeitä, hiljaa, ajatukset kaukana muualla. Juuri tuo, haluaa lähelle ja kauas! Ja ääriä enemmän, kyllä! Just eilen puhuttiin ystävän kanssa tuosta, että äärilaitaelämää eletään, harvoin tasaista, joskus sitäkin toivoisi, mutta osaisiko lopulta kuitenkaan tasaisellakaan jatkuvasti viihtyä.

    Tykkään niin tuosta tila-ajatuksesta. meillä on kotona pientä ja ahdasta, jokaisella lapsella on oma suljettava tila, itse kaipaan myös omaa, ajattelen, että se on silloin , kun kaikki muut nukkuvat, silloin mulla on oma vapaa tilani, kokonaan. Aina ei vaan jaksa valvoa ja odottaa sitä :) Luonto on minullekin hyvä tila, valokuvaaminen ihan ehdoton, varma, ja se, mitä vaadinkin eniten. Opinnoissa huomaan pääseväni omaan tilaan silloin kun kirjoittaminen sujuu, vaikka kaikki elämä olisikin ihan kiinni ympärillä, silloin kun vire on päällä, se ei haittaa, että se oma rauha puuttuu. Kesällä en ole sitä saavuttanut, siitä syytän nyt itseäni, en muita.

    Kiitos Katja tästä kovasti, ihana! Hyvää avaraa sinulle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Satu. Ihana viesti sinulta. <3

      Tuttuja tunteita. Sama minulla kirjoittamisen kanssa: kun pääsee imuun, on aika sama, mitä ympärillä tapahtuu. Nyt minulla on sellainen vaihe, että luen vieraalla kielellä taustatyötekstejä ja pitäisi suodattaa sieltä itselle olennaista. Se vaatisi valtavasti ajatusrauhaa. Olen innostunut tuosta. Olen innostunut myös kesästä, lämmöstä ja valosta, siitä että lapset olivat lomalla, mieskin (samalla tuli sellainen paniikinomainen ja ahnehtiva "kohta tämä loppuu, pitää ehtiä valtavasti" -olo). Nyt alkoi lasten koulu, minulle kasaantunut kaikenlaisia rientoja. Keskittyminen jakaantuu moneen suuntaan, näen elämäni mosaiikkina tai kaleidoskooppina, en tiedä tuleeko ehyttä kuvaa. Kesällä olisin halunnut kaiken yhtä aikaa. Myös sen, että kaikki napsahtavat hiljaisiksi heti, kun käyn työhöni, eihän se onnistu. Kuitenkin minulle on aika pakollista, että intoudun kirjoittaessa liki maaniseksi, en malttaisi syödä enkä nukkua, eikä se ole kai kovin terveellistä. Siksi en halua lähteä yksin muualle kirjoittamaan, perhe-elämä on terapeuttista ja tarpeellista, ikävöin ihmisiä myös herkästi enkä tykkää nukkua yksin.

      Ihan samoin minäkin mietin, että omaa aikaan on se, kun muut nukkuvat. Oikeastaan niin on ollut aina, jo ennen lapsia. Maailma rauhoittuu pois ympäriltä, aikakin ikään kuin pysähtyy ja olen yksin olemassa. Nykyään vain väsähdän herkästi aikaisemmin kuin ennen.

      Tasaisesta vielä: Niin totta tuo, mitä pohdit ystäväsi kanssa. Äidilläni on ikivanha syntymäpäiväkirja, jossa on värssy joka päivälle. Minun syntymäpäiväni kohdalla lukee: "Nuoren mieli on kuin vesi kaukalossa: se läikkyy molemmin puolin." Sitä tasaista kaipaan ehkä sellaisena itsen ulkopuolella vallitsevana ennustettavuutena. Vaikkapa niin, että tietäisi, että on joka päivä se kaukalo, jossa pääsee läikkymään, ettei sitä yhtäkkiä siirretä alta pois (jottei imeydy maahan tai haihdu) tai tuoda yllättäen valtavaa janoista eläinlaumaa juomaan.

      Avaria, aaltoilevia ja läikkyviä terveisiä kaukalosta ja aika lailla sen ulkopuoleltakin!

      Poista
    2. Katja, ajatusrauhaa todellakin tarvitset tuollaisen työn äärellä! Elämäni mosaiikkina, kiehtova ajatus, samalla ihana ja raastava.Hyvin ymmärrän tuon, ettet halua lähteä muualle kirjoittamaan. Minä haaveilen aina yksinäisistä viikoista, omasta vapaudesta ja rauhasta, sitten kun joskus olen Hämeenlinnassa koulussa viettänyt viikon (poikkeuksia sellaiset viikot, enimmäkseen opiskelen etänä), niin olen levoton ja olo on sellainen luonnoton, ikävä kotiin.Ristiriitaisuuksia. Ihana värssy, niin totta! Työrauhaa sinulle!

      Poista
    3. Kiitos, Satu. Niin hyvä on ollut lukea teidän kaikkien kokemuksia ja sanoja!

      Minä mietin, että periaatteessa sen oman tilan voi oppia rakentamaan kaiken kaaoksen ja hektisyydenkin keskelle ja saada siten juuri sellainen tila kuin haluaa. Aika moni asia on ehkä järjesteltävissä (aina tosin ei ole energiaa ja haluaisi sitä sormen napasahduksesta ihmeitä -taikaa). Tuo levoton, luonnoton olo. Joskus ajatuskuormat kulkevat mukana, vaikka pysyvätkin piilossa, ne ovat aina aika vaativia Joskus tuntuu, että keho lähtee matkaan mutta mieli ei, siirtymät ylipäätään ovat toisinaan hankalia. Joskus viikko on liikaa ja joskus liian vähän. Aina näistä ei ota selvää.

      Valoisia ja tilavia hetkiä sinulle, myös opintoihin!

      Poista
  4. Tunnistan tilasi minäkin. En onnistu muotoilemaan ajatuksiani hienosti pakettiin, mutta riittänee kun kerron, että vaikutuin kirjoituksestasi kovin. En olekaan tuntemuksineni yksin.

    Nimim. Suunnittelen pakoa juoksemalla, kunnes meri tulee vastaan ja siitä jatkan uimalla - tai vaihtoehtoisesti voin kääntyä sisäänpäin piikkipalloksi porstuan nurkkaan tuhisten sieltä minua puhuttelemaan uskaltautuville

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Karenina! Ihana lukea teidän kommenttejanne! Hyvin sinä muotoilit!

      Voi, et todellakaan ole yksin. Kyllä meitä riittää! Eikö ole huojentavaa?

      Kävimme merellä viikonloppuna. Kahlasin siellä kauas, matalaa riitti. Kelluin aalloissa ja nautin uskomattomasta vapauden tunteesta avaran taivaan alla. Sellaisia kokemuksia tarvitsee, samalla kokee kehonsa ihan eri tavalla. Mutta usein nuo pakosuunnitelmatkin ovat lepohetkiä, valtavan terapeuttisia. Tuo piikkipallokin. :) Ja uhoa tarvitaan muutenkin, se on voimavara ja kipinä.

      Terveisiä juottokaukalon vedeltä porstuan nurkasta!


      Poista
  5. Minulle nämä samat mietteet omasta tilasta ja sen voimakkaasta tarpeesta tulevat kuukaudesta riippumatta -nykyisin yhä voimallisimpina, välillä niin että raastan miestäni näillä puuskillani. Talvisin tarve on pahimmillaan, välillä niin pahana ettei minua siedä kukaan.
    Mihin se sitten liittynee, niin. Ja onko aina ollut näin. Sitä minäkin olen pohtinut.
    Ja kun en nyt voi ottaa ja lähteä 'oma tila-reissuilleni' niin tyydyn laskemaan vuosia ja toivomaan terveyden jatkuvan, että olen valmiina kun tilaisuus koittaa.

    Ihana lause tuo viimeinen; sen kirjoitan itselleni ylös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama täällä. Arvaan, että osa on ihan silkkaa biologiaa ja hormoneja. Oman tilan tarve kasvaa, lapset tulevat omatoimisemmiksi ja heidän reviirinsä laajenevat jne. On aikaa tehdä oman elämän inventaarioita, miettiä mitä elämältä haluaa, mitkä asiat ovat tärkeitä. Monella on tässä iässä jo hyvin vakiintunut elämä. Minulla oikeastaan ei ole kuin perheen kannalta, muuten olen aika alussa (en ehkä ole saavuttanut kehitystehtäviä, jotka tämän ikäiselle joidenkin teorioiden mukaan kuuluisivat tai jotenkin koen tuollaisia paineita, vaikka viis veisaisin teorioista ja ulkomaailman vaatimuksista), ja se tuo jonkinlaista kitkaa itseni kanssa, siksikin kaipaan tilaa itselleni. Toisaalta vakiintunut elämä -termipari kuulostaa kummalta. Voiko sellaista oikeasti olla kenelläkään?

      Minullekin talvet ovat hankalia, johtuu pimeydestä ja kalenterielämästä. Minusta lukujärjestysten seuraaminen on jo haasteellista. Mies ja lapset harrastavat jonkin verran, arki-illatkin täyttyvät, joskus viikonloppuinakin on kellonaikaan sidottua ohjelmaa. Minulle tuollaiset (kaikki) kalenterimenot ovat hankalia. Heidän hektinen elämänsä tarttuu tai jotenkin imeytyy minuun, vaikka meillä on sanaton työnjako ja saan pysytellä siitä loitommalla, kuitenkin havaitsen jatkuvia lähtemisiä ja olen jollakin lailla osallisena. Tulee sirpaleinen ja ahdas olo. Kaamosaikaan etenkin kaipaisi nimenomaan rauhoittumista. Mies on vastapoolini. Ei ajattele ja koe samoin, ymmärtää kyllä luonteeni, olen aina ollut aika lailla tällainen (tämä piirre on ehkä vahvistunut). Rasitun ja hermostun jatkuvasta fyysisestä liikehdinnästä ja voin viettää pitkiäkin aikoja fyysisesti paikallani pienellä reviiirillä tylsistymättä (liikehdintäni on katselemista tai päänsisäistä kuljeskelua).

      Ei siedä kukaan -tila on minullekin tuttu. Silloin on pakko saada oma tila. Yleensä vetäydyn eri huoneeseen, näyttäydyn vain sen verran kuin on välttämätöntä. Kahden viikon häämatkalla kehotin miestä käymään lenkillä välillä, jotta sain olla yksin. En olisi muuten kestänyt niin tiivistä yhdessäoloa.

      Poista
  6. Voi miten paljon löydänkään itseäni - omaa oloani - sanoistasi, Katja!

    Yksin ollessani kaipaan toisinaan perheen ääniä, iloja ja ihoja kuten Sinäkin. Kaaoskin menettelee - joskus. Ja murheitakin käydään läpi. Toisinaan, kun alan ajatella liian syvällisiä, huomaan, että tulee ahdas olo. Silloin perheen läsnäolo usein helpottaa. Arkiset asiat auttavat.
    "Menin itseeni. Oli ahdasta. Tulin pois." (Torsti Lehtinen). Muutamassa sanassa paljon. Joskus on hyvä vain olla. Joskus on tultava pois, takaisin arkeen, yhteiseen tilaan, pois omasta tilasta. Aika ajoin on kuitenkin hyvä tehdä oman elämän inventaariota, tutustua myös omiin kipupisteisiin. Ei silti liiaksi asti, kuten minä olen tehnyt. Liiallinen perehtyminen itseen, olemassaoleviin ongelmiin ja puhumattomiin asioihin sairastutti minut psyykkisesti. Omien rajojen tunnistaminen on tärkeää ja liiasta ahtaudesta on päästävä pois. Onneksi pääsin, sillä siellä ahtaudessa en osannut elää.

    Minä niin kaipaan perheen yhteisiä lukuhetkiä, jolloin luimme monenmoisia kirjoja äänen toisillemme. Nelihenkinen perheemme istui usein lukemassa yhdessä keittiön pöydän ääressä iltapalan jälkeen, olohuoneen sohvalla löhöilyasennossa tai isossa vuoteessa selällään vierekkäin. Kirja kiersi kädestä toiseen, sain kuulla erilaisia ääniä, rakkaimpieni ääniä. Hyvä olo valtasi mielen ja sielun, meni perille asti. Joko nämä hetket ovat eilisen muistoja? Joko minun on tyydyttävä siihen, että jokainen lukee itse itselleen? Joko minun on päästettävä irti myös tässä asiassa?

    Minäkin tunnen olevani aika alussa, sillä elämäni ei ole vakiintunut palkkatyön osalta, perheen osalta niinkin. Työelämäni lasten syntymän jälkeen on ollut vähäistä. Mieleni on murtunut useamman kerran elämäni aikana enkä ole kyennyt täysipainoiseen työelämään. Lähelläni on ollut ja on edelleen auttavia ihmisiä, jotka ovat tukeneet, kantaneet ja kannustaneet minua eteenpäin. Yhteinen aika ja tila tässäkin mielessä. Ja toisaalta oma aika ja tila sairaalahoidossa. Niin tärkeitä kaikki. Minä uskon, että joku tai jokin kannattelee meitä murhepäivinä. Ja ehkäpä enkeleilläkin on sormensa "pelissä". Joku silittää poskea, joku antaa suukon, joku hymyn, joku kauniin sanan, joku istuu hiljaa vierellä. Silloin päivä tuntuu paremmalta, rakkaudentäyteisemmältä. Vakiintunut elämä - ehkä sitä ei tarvitsekaan olla tai löytää. Ehkä me riitämme jo nyt. Ehkä elämässä onkin jotain enemmän, kun se on yllättävää eikä niin ennalta-arvattavaa tai suunniteltua.

    Helteellä minulle tuli kuuma-aaltoja vuorotellen sään ja esivaihdevuosien vuoksi - yhtä tihkumista! Odotettavissa olevaa, naiseuteen kuuluvaa tämä kylläkin, mutta eiköhän näistäkin selviä. Rankkasateen jälkeen autoin muratteja, samettiruusuja ja orvokkeja selviämään veden vallasta. Jaksakaa vielä kukoistaa ainakin elokuu, sitten saatte levätä! Välillä sitä itsekin kukoistaa tai on ainakin kukoistavinaan ja sitten taas ei, kun sattuu hankalampi päivä. Vaikka ilonsäteitä ei meistä naisista ja äideistä aina irtoakaan, niin yritetään silti tartuttaa niitä kanssaihmisiin silloin, kun kukoistuskautemme on meneillään :).

    Minusta Sinä olet löytänyt oman polkusi, oman tilasi ja paikkasi. Olet saanut kirjoittamisen lahjan ja tämä lahjasi on avartanut myös minun maailmaani - kiitos! Odelma on lahja Sinusta Sinulle, se on lahja meille kaikille lukijoille. Odelma on lumoava, taidokas ja sanarikas - Sinä olet näitä kaikkia. Olen lukenut Odelmaa ääneen itselleni, joitakin lauseita monta kertaa peräkkäin. Kohinan toivon saavani jonain päivänä lähelleni, koskettamaan sisimpääni. Tänään minä kuuntelen vasemman korvani kohinaa, huminaa, jonka aiheuttajaa en vielä tiedä. Tänään minä odottelen perhettäni kotiin, sitä ennen olen vielä hetken aikaa omassa tilassani.

    Kiitos Katja kauniista sanoistasi ja leppoisia elokuun päiviä Sinulle ja perheellesi. Terveisiä myös kaneille :)

    Lämpimin ajatuksin Riina



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, Riina, miten kauniin viestin kirjoitit. Kiitos! Liikutuin! Olihan ihana lukea, vaikka tuossa oli paljon kipeitäkin asioita. Mikä elämä sinulla! Ja miten paljon olet itsestäsi oppinut! Eikö ole käsitämätöntä, että minuutta oppii ja opettelee, vaikka sen luulisi olevan jotenkin itsestäänselvyys? Sellaista tämä elämä on. Koettelee jokaista varmasti vuorollaan. Joihinkin kipuiluihin löytyy selitys, jotkut vahvistavat ja sitten on sellaista, jota ei voi ymmärtää, pohtia voi mutta ei liikaa, ettei yhden aiheen kanssa tule loputonta ajatuskarusellia.

      Minä olen jotenkin kokenut lohdullisena sen, että moni ahdistusolo on hormonaalista (ja kirjoitan ja kerron näistä mielelläni, aihe on minusta yhä jotenkin liian arka ja piiloteltu tai typistetty lääketieteellisyyksiin). Oireilu on kamalaa mutta silloin ei tarvitse pohtia, että ihmisenä olisi voinut toimia toisin, olla enemmän sitä tai tätä, vähemmän tuota, tehdä niin tai näin. Aina ei tarvitse protestoida vastaan tai taistella. Voi kellua. Minullakin on usko, että jokin kannattelee. En tiedä, onko tarvetta nimetä sitä. Aina se kannattelija ei ole sama. Joskus se on naiseus, joskus ystävyys, joskus luonto, rakkaus tai ihan epämääräinen hyvyys, aika usein myös musiikki, kirjat, kuvat. Usein tulee ihan kummallisissa yhteyksissä ventovierailta vahvistavia sanoja tai tekoja kuin tietäisivät, mitä olen vailla. Niitä ihmettelee. Jonkinlainen pyhinvaellus tämä elämä kai on. Ja naiseus. Erilaisia merkkipaaluja reitillä, kivikkoja ja niittyjä, soita ja avaria taivaita, ja jos jonkinlaisia kulkupelejä, suurin osa jollakin tapaa kuluneita. Joku muukin on niillä matkannut, se on lohdullista.

      Täällä meillä Suomessa palkkatyö määrittää ihmistä kohtalaisen pitkälle. Se ei välttämättä ole hyvä. Olin joskus epävirallisissa juhlissa, jossa jokainen sai esitellä itsensä. Suurin osa kertoi nimensä jälkeen ammattinsa, ei muuta. Eräs ei kertonut omaansa mutta miehensä ammatin kyllä. Tuota mietin aika tavalla.

      Sinullakin huminaa! Minä kävin tutkimuksissa omastani, ei löytynyt selitystä. Paikalla ollut hoitaja sanoi, että selitys voi olla jäykissä niskoissa, huonossa verenkierrossa tuolla alueella. Jälkeenpäin luin, että tässä iässä hormonit tekevät tuotakin. Kirjoitin samoihin aikoihin Kohinaa ja ajattelin, että kirjan äänimaailma humisi ja jumputti päässäni. Tuo meni kuitenkin ohi, ihan yhtäkkiä. Välillä sama vaiva (vaiva saattaa olla huono sana) käväisee, usein merkkinä siitä, että voisi olla ihan hyvä lähteä vaikka kävelemään välillä tai hengitellä rauhassa.

      Sinä saat perheesi kotiin. Minä olin eilen muualla ja perhe sai takaisin minut, tänään tuotiin kanit sisälle parin viikon ulkoilulomaltaan. Maisemanvaihdokset tekevät kyllä hyvää aika ajoin kaikille. Nyt saamme pian vuodenaikavaihdoksenkin, me onnekkaat. Kesällä aika tuntuu hidastuvan. Ihan hyvä mutta syksyäkin tervehtii aina ilolla.

      Valoisia ja kuulaita päiviä sinulle ja perheellesi, Riina! <3

      Poista
  7. Oh mitä kuvia, sanoja, ajatuksia, kohtaamisia! Kiitos! :)

    Alan pakata viikon työmatkaa varten. Viikko erossa rakastetusta, jonka kanssa on ollut niin intensiivistä ja väkevää - ja silti rauhaisaa. On hyvä lähteä, kun tiedän, että on hyvä palata. Silti pakkaan jo tässä vaiheessa mukaani ikävän. Murehdin, että miten kestän sen. Ja myös arkeen kuuluvia huolia. Mitä lapsille. Kissoille. Pian kotiutuvalle koiralle. Ehdinkö hoitaa sen ja tän ja tuon asian kyllin ajoissa, kyllin hyvin. Muistanko kaiken. Jaksanko kaiken. Koitan olla murehtimatta. Kellua - kiireissäkin, sillä räpiköinti ei auta. Tällaisissa hektisissä vaiheissa minua syö se, miten pysähdyn kaipaamaan rauhaa. Mutta toisaalta. Jos en pysähtyisi ja parahtaisi, niin saisinko sitä..? Ei se vain koita, se on myös tehtävä. - Ne kävelytkin luontoa ihmetellen, koiran kanssa. :)

    Suloisia Sinulle, Suloinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ajattelen, että me naiset olemme herkästi aika moisten taakkojen ja huolien kantajia. useat niistä ovat mieluisia ja rakkaita mutta joskus tulee kannettua liikaakin vastuuta, vaikka olisi rinnalla osansa tekevä kumppani. Toisaalta on luonnejuttukin, en voi typistää sukupuolesta johtuvaksi, tunnen miehiä jotka ovat samanlaisia. Joskus mietin, että voisin luottaa enemmänkin muihin (usein olen miettinyt, etten luota, koska en ole tottunut saamaan apua kuin puolisolta. Toisaalta hiukan sätin itseäni siitä, etten ole kovin uskaliaasti ollut apua pyytämässäkään, jakamassa tai delegoimassa, maailmassa on kuitenkin paljon avuliaisuuttakin. Mutta tätäkin voi oppia. Ns. relaamistakin.) Minä reissasin tässä hyvin pienesti itsekseni. Teki hyvää. Vanhemmuus on yksi hyvin tärkeä osa minuutta ja, kun tässä kotosalla teen töitä, se on aika lailla aina läsnä. Hyvä on pitää välillä paussia vastuusta. Sinulla on matka edessä. Joskus on hyvä murehtia kauheasti kaikesta, sitten lähtöhetkellä voi irrottaa siitä ja nauttia vain. Ihanaa reissua!

      P.S.
      Arvaapa, mitä äsken googlasin. Pelastetaan Koirat ry:n sivuja! Olen nyt saanut viikon sisällä kuulla kahdesta uudesta koiraperheenjäsenestä, teille tulee tuo toinen (hän on suloinen), ja yhdestä ihmisvauvasta, hänen kuvansa näin aamulla. Iloisia uutisia!

      Poista
  8. Viisaita, lohdullisia sanoja. Kiitos <3

    VastaaPoista
  9. Hei! Laitan tähän näitä Kohina-kirjan herättämiä kysymyksiä. Vastaa, jos tahdot. Mutta näitä jäin miettimään.

    Onko sellaista yksinäisyyttä oikeasti, jota kirjassa kuvataan? Niin täydellistä ihon yksinäisyyttä?
    Miten pystyit kuvaamaan sitä? Ja miksi halusit kirjoittaa tästä aiheesta?

    Kirjaa lukiessa tuntui, että molemmat vanhemmat olivat tavoillaan erikoisia, sairaita ja yksinäisiä. Mutta heidän omien kirjeidensä perusteella he vaikuttivat tavallisemmilta. Mutta lapsen kokemus heistä oli sellainen.

    Minusta kirjan tärkein hahmo oli Henrik, joka oli oikeasti lihaa ja verta. Siis tavallinen poika, joka asetti vaativan peilin nuoremman Alvarin ajatuksille ja elämälle. Häntä vasten Alvarin elämä asettui mittasuhteisiin, maailmaan.

    Vaikka kirjan aihe oli rankka, se ei kuitenkaan ollut lohduton. Minusta avainluku oli se pieni luku sivuilla 161-162. Mutta se oli myös surullinen luku.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kun kerroit ja kysyit. Hmm. Nämä ovat aina hankalia. Osaisinpa nyt vastata lyhyesti. En taida osata.

      Sanon nyt vaikka näin, että lähellä on ollut useita samanoloisia kokemuksia hyisen kylmästä yksinäisyydestä useamman sukupolven ajalta. Tuo on minulle tärkeä aihe. Siitä on riittänyt paljon keskusteltavaa, myös luettavaa, selityksenä on monenlaista yhteiskunnallista (kuten sodan traumat, vallitsevat kasvatuskäsitykset ja -teoriat, autoritäärinen keskustelukultuuri) mutta myös valitettava ongelmien kasaantuminen. Pelkään, että on tätäkin syvempää yksinäisyyttä. Siihen liittyisi se, että ympärillä olisi useita näennäisesti läheisiä ihmisiä mutta ei mitään todellista yhteyttä heihin erilaisten itseen (työhön tai tiettyyn intressiin tai väärään aikaan, menneeseen tai tulevaisuuteen, sairauteen. elämäntilanteeseen) koteloitumisten tai muiden vuorovaikutusongelmien takia.

      Vaikeneminen ja tietynlainen yksinäisyyteen sysäävä kovuus voivat olla selviytymiskeinoja, sellaiseen on kehotettu lastenkin kanssa heidän etunsa nimissä. Aikana, jolloin luonnolliset verkostot repeilivät suuren muuton tai muiden syiden takia, erilaiset lasta tuntemattomat asiantuntijat olivat herkästi niitä, joita kuunneltiin, silloinkin kun neuvot olivat (behavioristisen) kolkkoja ja oma sydän sanoi toista. Ikävä perintö tai taakka kuitenkin, koen ongelmien kertautuvan, jos kukaan ei puutu, havahdu tai kyseenalaista. Aika lailla täällä meillä Suomessa ajatellaan, että toisten elämään ei puututa. Sen voi lukea myös välinpitämättömyydeksi.

      Totaalinen yksinäisyys ja ihon ikävä voivat olla läsnä silloinkin, kun ulospäin kaikki näyttää olevan enimmäkseen hyvin, ongelmista vaikenemisen ja yksin pärjäämisen kulttuuri on aika lujassa myös. Alvar oli vailla varhaisen vuorovaikutuksen suojaa. Yksikin perheen ulkopuolelta tuleva terve aikuiskontakti voi pelastaa lapsen, sanotaan. Alvarilla ei sellaista ollut, hän ei tuntenut edes sukulaisiaan, isä suojeli perheen yksityisyyttä myös naapureilta. Kirjaston nuoressa Mariassa oli hitunen valoa ja välittämistä, joka kannatteli jonkin aikaa. Koulussa riitti, että Alvar ei häirinnyt muita ja sai loistavia arvosanoja. Myöhemmin kummallisen käytöksen tai luonteen saattoi panna vaikkapa nerouden tai luovan boheemiuden piikkiin, sitäkin hänessä varmasti oli tuon kaiken muun lisäksi. Ehkä Alvar uskoi, ettei tarvitse muita ihmisiä, kenties piirtäminen riitti hänelle tai rikas sisäinen maailma, hän oli halutessaan hyvinkin päättäväinen ja toimelias. Alvar itsehän ei osannut ihmetellä elämäänsä (lapsena), hänellä ei ollut kokemusta muusta eikä peilailupintaa esimerkiksi kaveriensa kanssa kuin satunnaisissa luokkatilanteissa. Vasta Henrik toi hänen elämäänsä muuta. Myös Tage ja Tagen isä välittivät, halusivat suojella, ruokkia ja pukea Alvaria, olivat tottuneet huolehtimaan muista ihmisistä.

      Koin kirjoittaessani lohdun läsnäolon minäkin: Alvarilla oli kaikesta huolimatta elämänsä satunnaisine lämpimine kajoineen ja onnen hetkineen. Arvaan, ettei kokonaan onnetonta elämää olekaan, vaikka olisi miten rujosta kyse. Ne onnen hetket vain ovat erilaisia kuin muilla. Ja ovatko sittenkään? Lohtu sekin, että minä kuljin Alvarin seurana, kuuntelin ja valvoin, hän ei ollut hetkeäkään tahtomattaan yksin.

      Poista
  10. Kiitos!

    Tässä kohdassa tulee mieleen eräs piirtelevä ystäväni, yksinäinen hänkin. Ja vielä muuta: Maailman ihanin tyttö -näyttelyn nuoret naiset.

    Muuten, yksinäisyydestä on paljon viiltävän kauniita kansanrunoja, siis lauluja.

    "Varhaisen vuorovaikutuksen suoja", olisipa se kaikilla.

    VastaaPoista