Öinen kuvataiteilija avaa ovet talonvaltaajille

Matkalaukut on pakattu. Koti on järjestelty ja ohjeistettu kummitytölle sekä muille talonvaltaajille. Mukava tietää, etteivät huoneet ole yksin, vaikka me olemme muualla. On tehty alustavia suunnitelmia, pohdittu kohteita, vaikka en oikeastaan niistä niin välitäkään. Odotan enemmän sitä pelkkää muualla oloa, irtautumista, uusia huoneita. Ketkä kaikki ovat niissä kulkeneet, ovatko miettineet yöt läpeensä sanoja kuten minä vai nukkuneet levollisina, saaneet inspiraation heti aamusella, kahvinjuonnin jälkeen ? Mitä näen makuuhuoneen ikkunasta, miltä ilma tuoksuu, onko vedellä oma makunsa, linnuilla laulunsa, entä meri? Löydänkö kauniin kiven, lähtevätkö lapset lentoon, tunnenko itseni entistä irrallisemmaksi, kun en ymmärrä kieltä?

Yöllä näin taas sukupuolet eivät kohtaa -unen. Olin kuvataidekurssilla ja tein lopputyötä (21 erilaista maalauspohjaa, joihin käyttää värejä ja tekniikoita). Tiesin rajallisuuteni ja aloittelijuuteni, mutta pääsin sinuiksi värien ja materiaalien kanssa alkuongelmien jälkeen, nautin luomisesta, erotin värien taittumisia toiseksi, ihailin siirtymäpintoja jne. Koin edistyneeni, vaikka arvelin töiden näyttävän harjaantuneempien silmiin ehkä vain taustoilta. Sitten eräs minuun hitusen ihastunut, hyvää tarkoittava taitelijapoika ehdotti yhteistyötä. Hän saisi maalata yhteen töistäni. Huomasin, että hän alkoi maalata työni päälle suuria linjoja, isoa pintaa ja käytti valmista työtäni vain taustana omalleen. Tajusin, ettei hän erota hienoja nyansseja töistäni vaan halusi selkeästi esittävää, jonka ahnas tai laiska katsoja saa napata silmiinsä heti. Pikainen palkkio, valmiiksi pureskeltua, voi siirtyä seuraavaan. Poika siirtyi minulta mitään kysymättä myös muiden töitteni pariin. Hän tarkoitti varmasti hyvää, mutta niistä tuli hänen töitään, ei meidän, ei minun. Kaikki minulle tärkeä peittyi hänen maalinsa alle, kaikki se mitä minä olin nähnyt, sinisen ja keltaisen liitto, orastava vihreä, turkoosin aavistus. Kiivaalla vauhdilla poika maalasi päälle kirkkaanpunaisen rykelmän leppäkerttuja, näki siis vain että jotakin vihreää tuolla on, ok luontoa, lisätään ötököitä. Olin järkyttynyt. Hän pyyhälsi vanhassa suuressa koulurakennuksessa, joka oli varattu rauhalliseen käyttöömme, vauhdilla ja vimmalla tilasta toiseen, käytävältä luokkahuoneeseen, sitten kellariin, etsi työni ja luuli auttavansa. Tuhosi. Olin järkyttynyt. Juoksin selittämään opettajallemme, että olen kuvataitelijana alussa vasta, mutta löysin oman polun, työn tekemisen innon ja luovuuden riemun, oman äänen, jonkin piilossa lojuneen mikrokosmoksen, ja nyt tuo yksi tuhoaa kaiken, ei tajua, pysäyttäkää joku hänet. Kamala uni. Matkustin myös kiellettynä asiakkaana muslimien metrolla, olin toiskielinen ja -uskontoinen, käänsin lopulta selkäni, painoin kasvot vasten penkkiä, pelkäsin, suljin silmät. Heräsin.

Aamulla sain novellinäkyjä, aloin luonnostella muistikirjaan. Ehkä kirjoitan tekstin matkalla valmiiksi.