Syykuussa aloitin aamuni kauan odotetuilla kirjeillä. Avasin niitä Kristiina Wallinin ja Hannimari Heinon teoksesta Matkakirjeitä (kansi Satu Kontinen, Atena 2020). Tämä kaunis kirja jatkaa samoilla linjoilla kuin tekijöiden aiempi teos Puutarhakirjeitä (Atena 2018): syvällisesti pohtivilla, filosofisilla, kulttuurisilla ja lyyrisillä kirjeillä tai liki esseillä, joissa subjektiiviset havainnot muuttuvat dialogiksi sekä kirjeen nimetyn vastaanottajan että anonyymin lukijan kanssa. Kirjeissä pohditaan matkailun monia merkityksiä, työntö- ja vetovoimatekijöitä, ärsyketulvia, turhuuden melua, paikan henkeä, hyvää yksinäisyyttä, vetäytymisentarvetta ("tilaisuus erakoitua ja antaa ajan yksinkertaistua työn, levon ja ulkoilun vuorotteluksi", s. 31), liikettä, pysähtymistä, perilläoloa, matkaa kuluneena (mutta kuitenkin osin pätevänä) metaforana. 

Kiireettömien, kiintoisasti yksityiseen ja yleiseen rönsyilevien tiheiden pohdintojen ohessa kirjoittajien katse kohdistuu minimaaliseen. Satunnaiset havainnot ovat osa matkaamisen, perillä- ja olemassaolon merkittävää kaikkeutta. Luudalla kirkon pihaa tai alttarin edustaa lakaisevat naiset, maailman murjoma mies jolle lahjoitetaan kirpputorilta palttoo ja hansikkaat, rippikopin unenpöpperöinen herra, turbaanipäinen polkupyöräilijä koira kyydissään. Näennäisen pieni ja vähäinen sysää mielen askartelemaan suurten kysymysten, eksistentialismin ja metafyysisen pariin, päästään perilläolemis-metaforan syvimpään olemukseen, koetaan yllättävää pyhyyttä:

"Istun aloillani ja katselen siivoavaa naista. En ajattele mitään erityistä, katson vain, mutta jos joskus olenkin pystynyt tavoittamaan jotakin pyhästä, se tapahtuu juuri tuolloin - ja sitten, uudestaan muutaman vuoden kuluttua toisaalla, kuin aiemman hetken kaikuna, paahteisella rinteellä." (Wallin, s. 139.)

ja

"Juuri nyt olen pysähtynyt saaren hiljaisuuteen, mutta pysähtyminen ei ole seisahtumista, vaan yhteistä liikettä meren, tuulen ja hiekan kanssa. Ehkä siinä voisi olla yksi perille pääsemisen määritelmä: saavuttaa läsnäolo, joka ei olekaan staattista vaan paikan tai maiseman resonintia oman minän kanssa niin, että hengitys ja ajatukset pääsevät virtaamaan vapaasti. On tilaa sekä levollisuudelle että parhaimmillaan uutta synnyttävälle ristiriidalle, kun ainakin hetkeksi saa työntää sivuun tottumuksen.

Yksi vapauden määritelmä lienee, että voi toistuvasti lähteä ja tietää todennäköisesti pääsevänsä perille. On vieläpä mahdollisuus määrittää, mitä perille pääseminen tarkoittaa.

Olla perillä = olla hiekkaa ja tuulta.

Valohiekkaa, tuulihiekkaa. Hiekan yksittäisiä jyviä, hohdetta.

(--) Linnunjälki hiekassa, harottavat varpaat. Männynneulanen." (Wallin, s. 28-29.)

ja

"Melankolian huoneet -kirjassa on (--) kiinnostava tiivistys, että käsitteet kuten liike, liikkuvuus ja siirtyminen ovat muuttuneeet sabluunoiksi, joiden avulla modernia subjektia määritellään. En voi olla kysymättä, millä tavalla paikoillaan pysyminen sitten määrittää meitä. Onko matkustamattomuuteen tai jopa juurtumiseen liittyvä vakaus vaihtunut siihen, että staattituus mielletäänkin negatiiviseksi ominaisuudeksi: jäädä paitsi, jähmettyä, syrjäytyä?

Muutamia vuosia sitten olin vierailulla erään vanhan sukulaisen luona. Hän katsoi ulos ikkunasta pellolle ja metsään päin ja totesi, että tästä näkyy koko maailma. Hän oli syntynyt talossa ja asunut samalla paikalla yli kahdeksankymmentä vuotta. Hänen sanoissaan ei ollut tippaakaan kaipausta eikä katkeruutta, ei minkäänlaista osattomuutta." (Wallin, s. 73-74.)

Kirjeissä matkataan olemassaoleviiin fyysisiin paikkoihin Suomessa ja ulkomailla, pääsin jopa Krakovaan ja Reposaareen, mutta yhtä lailla kuljetaan ajassa, minuudessa ja kirjallisuudessa, asetutaan matkailijoiden (ja matkoja tehdeiden kirjailijoiden) jatkumoon, ikään kuin kaksois- tai kolmoiskuvaksi, menneisyyden päälle, tulevaisuuden alle. Kirjassa ruoditaan kritiittisesti omia asenteita, ei unohdeta pakolaisvirtoja, heitä, joiden on pakko lähteä, pohditaan matkailun romantisointia ja ekologisuutta, luovutaan lentämisestä, kuljetaan linja-autolla, junalla ja laivalla, ei aina jaksetakaan, eksytään, pysytään katveessa, paikallaan, kotona, puistonpenkillä, koronan pysäyttäminäkin. Rivien välistä lähtee säikeitä Wallinin tuolloin työn alla olleeseen, kuudenteen runokokoelmaan Meduusameri (Tammi 2020) ja Heinon runoilijan ja suomentajan työhön. 

Kokoelmaa rytmittävät paitsi kirjeiden kronologia keväästä 2018 koronakevättalveen 2020 myös eräänlaiset kirjoittajien matkapostikortit, otsikoidut valokuva-aukeamat, joita koristaa kuhunkin kirjeeseen liittyvä mielenmaisema: kaikkeuksia hipovat talvimännyt, kesäinen merenpohja, seinämaalaus, katukuva, joutomaa, autio uimaranta... Kirjan loppuun on listattu kirjeissä mainitut teokset. Luettelosta löytyy niin Aino Kallasta, Eeva-Liisa Manneria, Marguerite Duras´ta kuin Joseph Brodskyä ja Göran Tunströmiäkin.

Avataan ikkunat ja ovet, ylitetään kynnykset. Kannetaan vettä ja puita, sytytetään tulia, riisutaan, ollaan paljaina, paljaita valossa ja pimeässä, heitetään löylyä, hiotaan, palellaan, tunnetaan kehon paino, hyttysen puremat, paarman pistot, mustelmat, arvet ja haavat, valellaan vedellä, kevennytään vesihöyryksi, tuuleksi, hengeksi, livahdetaan aukoista, luukuista ja koloista maisemaan, jätetään pyyhe purjeeksi saunan ovelle.

 

 

Sadepäivä. Kilometreittäin kävelyä, kosteus, kuumuus, kiireettömyys, kirjojen tuoksu.

 

 

Herättyä istuu heti ikkunan eteen, katselee kuinka keskellä hennon aamulumista katua pieni tyttö rullaa laudallaan uudelleen ja uudelleen, vastapäistä taloa ympäröivältä aidalta hyppää alas kissa, mataa rakennuksen reunaa, ovi avataan ja käsi ojentuu ottamaan sanomalehteä postilaatikosta, oven kolahdus, askeleet yläkertaan, kulman takaa tulee mies aurinkolaseissa, harmaassa ahavoituneessa baskerissa, villapaidassa ja kaulahuivissa, kantaa äänilevyjä ja sitten roskia, tuolta tulee rollaattorilla kumara vanha mies, kauppaan menossa, ja (ehkä tässä välissä syön miehen keittämää kaurapuuroa, juon kahvia, sijaan vuoteen) kohta nuorukainen viehelaatikko kädessä, toisessa virveli, katsoo minua, joka katson lasin lävitse häntä, nostaa kätensä tervehdykseen (ja myöhemmin kadulla seisoessani toivottaa hyvää pääsiäistä, kertoo ettei saanut kalaa, ei ole koskaan saanut sieltä, on kyllä nähnyt muiden nappaavan ahvenia, vaan ei saalis ole pääasia, siellä oleminen on, siksi hän menee) ja (ehkä tässä välissä kuulee wc:n ilmastointihormin kautta, että yläkerrassa laulaa Bruce Springsteen, haluaa ulos valoon, pukee lämpimästi ja palelee silti, sillä tuuli on ankara pohjoinen, pitää miestä kädestä, tuntee tuulen tunkevan sormikkaiden lävitse, miettii tuntemattomaksi jäänyttä, joulukuun 1914 alussa hukkunutta merimiestä miinaan ajaneelta Everildalta tai Norra Sverigeltä, kääntyy syvemmälle saaren ytimeen, kävelee keskellä katua, sillä niin paikallisilla on tapana, irrottaa miehen kädestä, näkee hänen jatkavan kirkolle kamera kädessään, saa ensimmäisen vieraan, jolle tekee piimälimppuvoileipiä ja keittää kahvia, kuuntelee, kuinka vaikeaa parisuhde voi olla 75-vuotiaana, miettii 117-vuotiaana kuollutta Emma Moranoa, joka uskoi raakojen kananmunien, konjakin ja miehettömän elämän lisänneen elinvuosiaan) lisää rollaattoreja, mummo, jolla on tupakka suussa, imee sitä, kunnes tuhka on pudota, pysähtyy, karistaa tuhkan kadulle, vetää syvään happea, kylmää merituulta ja hiukan kevättä, asettaa tupakan huuliensa väliin, tarttuu rollaattoriin ja jatkaa matkaa (onko hänellä kotona kissa, konjakkipullo, kananmunia, Bruce Springsteenin levy, viehelaatikko, aurinkolasit, kuollut merimies, käyvä kello). Ikkunaan koputetaan, mies tulee retkiltään, kertoo epäkelvosta ankkurista, kaadetaan lisää kahvia, ei katsota kelloa, sillä se on pysähtynyt. Kissa hyppää takaisin aidalle, on kulunut muutama minuutti, tunti, vuorokausi tai kokonainen elinikä.

Nämä käsittämättömät arjen ihmeet: taivas varisi alas maahan, pilvet putosivat kinoksiksi, ja aurinko painoi poskensa karhean jään pintaan, kuunteli luistinten liukua, koiran pehmeitä askelia, valtavan pallon hidasta liikettä, sydämen sykettä kamaran alla.

 "Tätä hän oli aina ikävöinyt — puiden salaperäistä suhinaa, tummia honkia, ruskeain havuneulain peittämää sammaleista maata. Hän astui syvemmälle, yhä syvemmälle hiljaiseen metsään." (Anni Swan: "Silkinhieno ja peikot". Kokoelmassa Sadut. WSOY 1991, 164.)

Työntäyteiset kuukaudet, viikot. Limittäin vanhaa ja uutta, hektistä viimeistelyä ja verkkaisia ensiaskeleita, apurahahakemuksia ja -selvityksiä. Perhe-elämän tautivuoteet, syntymäpäivät, ylioppilaskokeet, kesätyöpaikkahakemukset, rippikoulut, luennot, työssäjaksamisen ravinto, liikunta- ja leposuositukset, toivottomasti rakastuneen koiran ulvonta. Elämä vyöryy yli rajojensa, ihminen jaksaa ja jaksaa, kerta toisensa jälkeen innostuu yhä uudelleen (liikaa), kunhan on nukkunut hieman. Unissa päädytään sisäpihalle, jonka portti on ummessa, rakennuksen takaovi ikuisesti lukossa, muuttunut hissikuilun päätepysäkiksi. Mutta unet ovat, kaoottisenkin keskellä. Ja ihminen oppii ottamaan päiväunia, makaamaan koiran kuono säärtä vasten, ajattelemaan sammalvuoteita, sinitaivaita, haaveilemaan seuraavasta kahvihetkestä, ulkona kuivuvasta pyykistä, metsä- ja merenrantaretkistä.

Voisiko ammatikseen availla ovia ja astua vieraisiin koteihin, vanhoihin, kaiken nähneisiin taloihin? Saisiko keittää kahvit, katsella ikkunasta ulos, kuunnella talon äänet, selata kirjanselkämykset, laskea taulut, maata lattialla auringonläikässä, olla turvassa kiireeltä, tapahtumilta, uutisvirralta, sairastumisilta ja kuolemalta, nukkua hyvin yön tai kaksi, pestä astiat, siivota jäljet, varjot lattialta, sitten sulkea oven ja astua takaisin todellisuuteen?

Ostin lomalla kolme kirjaa: Maritta Lintusen novellikokoelman Takapiru (WSOY 2016), Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi. Muistiinpanoja masennuksesta (S&S 2016) ja Kristiina Wallinin runokokoelman Valon paino (Tammi 2016).

Pikku kodissa aika pysähtyi, kiire katosi, sillä kaikki aikatauluihin sidotut loppuviikon suunnitelmat peruuntuivat. Ei ollut isoja velvollisuuksia, hyvin ehti avata kirjat ja syventyä sanoihin. Välillä oli aivan hiljaista, vain koiran unisia huokailuja, sivujen verkkaista kääntyilyä ja kynän rapinaa marginaalissa (tila sanojen ympärillä, ajatuksilla vapaus muotoutua). 

Kehon jännitys alkoi pitkästä aikaa hellittää. Hetken tuntui siltä, että voi vihdoin hengittää.

Pitää olla aikaa

"Mina Laamo kuuntelee kauhulla vaatimuksia välivuosien välttämisestä ja nopeasta valmistumisesta.
- Nuorilla pitää olla aikaa kuljeskella, haeskella omaa minää, ottaa rennosti."
("Suorita, menesty, ole kaunis ja langanlaiha. Dokumenttiohjaaja Mina Laamo löysi nuorten naisten anoreksia- ja masennusblogeista aikamme ytimen. Vain täydellisyys riittää - ehkä." Teksti: Simopekka Virkkula. Aamulehti 5.3.2015.)

Kirsikkapuun alla laiskottelee onnellinen prinssi

Eilen istuin katselmassa poniratsastusta Kangasalla, kesän ensimmäiset pääskyset lensivät tallin orsille kujertamaan (pitää lukea Oscar Wilden Onnellinen prinssi). Oli kevään ensimmäinen lämmin päivä, istutin kirsikkapuun ja köynnöskrassin siemenet. Aamupäivällä jouduin asioimaan kaupungille. Olen alkanut väsyä meteliin, kiireeseen ja ylenpalttiseen hulinaan. Kaupunkikokemus tuli mieleen illalla, kun luin Henri Michaux´n runoja:

"Jos kaupunkien yleinen hermostuneisuus näkyisi pieninä kuulina, kuulina jotka vierisivät pitkin katuja, kasautuisivat kapeimmille niistä, korkeisiin rakannuksiin ja pomppisivat rappujen askelmilla yksitoikkoisesti ja hakkaavasti meluten, eikö se olisi terveellisempää, todempaa, sopivampaa? Tästä aiheutuisi epäilemättä ongelmia."
(Michaux: Harhailla, laiskotella. Suom. Pekka Parkkinen & Jaakko A. Ahokas. Weilin & Göös, 1980.)

Ciao, Massimo!

Olisin voinut viettää kokonaisen päivän parvekkeella katsomassa ohikulkijoita. Näimme naisen, joka talutti muutaman sentin kerrallaan katkonaisesti kävelevää mummoa. Vanhus oli kaatua, mutta jostakin ilmestyi ystävällinen mies ja auttoi heitä jonkin matkaa eteenpäin. Mummo pääsi oven pieleen, piteli siitä kiinni kaksin käsin, sitten matka jatkui seuraavalla oviaukolle. Eräänä aamuna ikkunamme alle pysäköi ambulanssivene hakemaan rullatuolilla tyylikästä vanhaa rouvaa. Sairaankuljettajat olivat hyväntuulisia ja humoristisia, läpsivät toisiaan toverillisesti, saivat rouvankin hymyilemään.

Kävelimme mielellämme, vaikka oli kuuma, päivisin yli 30 astetta. Juutalaisghettoon oli lyhyt matka. Campo de gheto novon aukiolla oli lemmikkikauppa ulosnostettuine lintuhäkkeineen, penkeillä istuskeli perheitä ja vanhoja rouvia vapaana juoksevine koirineen, siellä tällä seisoskeli rabbeja juttelemassa pyhiinvaeltajien kanssa, lapset pallottelivat ja rullaluistelivat (vapaana juoksevat koirat, pallot ja rullaluistimet ovat kiellettyä Venetsiassa, kertoi asuntomme info-kansio). Elämä vaikutti kiireettömältä, ihmiset tuttavallisilta ja lämminhenkisiltä. Ciao, Maria! Ciao, Massimo, grazie, ciao!

J.K. Mitä on nunnan olkalaukussa? Kaljupäisen miehen paketin googlasin jo. Roncato valmistaa mm. matkalaukkuja. Minne mies aikoo matkustaa ja kenen kanssa?