"Tätä hän oli aina ikävöinyt — puiden salaperäistä suhinaa, tummia honkia, ruskeain havuneulain peittämää sammaleista maata. Hän astui syvemmälle, yhä syvemmälle hiljaiseen metsään." (Anni Swan: "Silkinhieno ja peikot". Kokoelmassa Sadut. WSOY 1991, 164.)

Työntäyteiset kuukaudet, viikot. Limittäin vanhaa ja uutta, hektistä viimeistelyä ja verkkaisia ensiaskeleita, apurahahakemuksia ja -selvityksiä. Perhe-elämän tautivuoteet, syntymäpäivät, ylioppilaskokeet, kesätyöpaikkahakemukset, rippikoulut, luennot, työssäjaksamisen ravinto, liikunta- ja leposuositukset, toivottomasti rakastuneen koiran ulvonta. Elämä vyöryy yli rajojensa, ihminen jaksaa ja jaksaa, kerta toisensa jälkeen innostuu yhä uudelleen (liikaa), kunhan on nukkunut hieman. Unissa päädytään sisäpihalle, jonka portti on ummessa, rakennuksen takaovi ikuisesti lukossa, muuttunut hissikuilun päätepysäkiksi. Mutta unet ovat, kaoottisenkin keskellä. Ja ihminen oppii ottamaan päiväunia, makaamaan koiran kuono säärtä vasten, ajattelemaan sammalvuoteita, sinitaivaita, haaveilemaan seuraavasta kahvihetkestä, ulkona kuivuvasta pyykistä, metsä- ja merenrantaretkistä.

 

"- Luulen että pystyn kuvittelemaan, millainen lampi on, kun se ei ole jäässä, Harriet sanoi.
- Sateella täällä on kaikkein kauneinta, vastasin.
- Onkohan mitään kauniimpaa kuin hiljainen ruotsalainen kesäsade? Muissa maissa on ihmeellisiä rakennuksia tai huikeita vuorenhuippuja ja rotkoja. Meillä on kesäsade.
- Hiljaisuus.

(--)

- Kaupungeissa ei enää näe tähtiä. Siksi asun täällä. Kaupungissa asuessani kaipasin pimeyttä ja hiljaisuutta mutta ennen kaikkea tähtien loistetta. En ymmärrä miksei kukaan ole tajunnut, että tässä maassa on upeat luonnonvarat, jotka vain odottavat käyttöönottoa. Kuka myy hiljaisuutta niin kuin metsää tai malmia?

Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Hiljaisuus, tähtitaivas ja ehkä myös yksinäisyys eivät välttämättä enää ole kaikkien saatavilla."

(Henning Mankell: Italialaiset kengät. Suom. Laura Jänisniemi. Otava 2007, 125-126 ja 153-154.)

Olen lukenut ylläolevaa romaania viikonloppuisin, jolloin yritän pitää jonkinlaista taukoa omasta kirjoittamisestani. Sain lukuvinkin eräältä lukijalta (kiitos, en olisi itse löytänyt tätä!), jolle oli tullut Kohina-romaanistani mieleen Mankellin Italialaiset kengät. Kyllä, näissä on samoja aineksia. Lukijana minuun vetoavat tässäkin kirjassa muistot, elämänkaaren ja maiseman pohdiskelu, verkkaisuus, saarimiljöö, roadtrip, melankolia, kuolema, yksinäisyys. Tässä vielä yksi näyte:

"(--) tuntui kuin olisin kuljeskellut ulkosaarella, kun kävelin hiljaisessa kylässä. Ikkunoista lankesi lumeen television sininen valo, toisinaan ulos tunkeutui äänikin, joka ikkunasta sirpaleita eri ohjelmasta. Kuvittelin yksinäisyyden sellaiseksi, että ihmiset vain poikkeustapauksissa katselivat samaa ohjelmaa. Sukupolvet tai perheet hautautuivat iltaisin eri maailmoihin, jotka heijastettiin eri satelliiteista." (emt. 114-115.)

En ole lukenut Mankellilta aiemmin mitään. Tv-sarjasta Wallander pidin, etenkin loppujaksoista (täysin subjektiivisista, koskettavista syistä). Lastenkirjahyllyssämme ovat Mankellin kirjat Tähtiin karkaava koira ja Pyryssä nukkuva poika, jotka olen ollut aikeissa lukea, niiden aika voisi olla nyt. Sarjaan kuuluvat myös itsenäiset osat Varjot kasvavat hämärässä ja Matka maailman ääriin, ne pitää hankkia jostakin omaksi.

P.S.
Minulla on näemmä kirjaston varauksessa Mankellin Juoksuhiekka (suom. Tuula Kojo, Otava 2015). En muistanut, en muista sitäkään, keneltä sain tuohon vinkin.