Öölannissa Johan Theorinin teosten maisemissa - ja vähän Barbro Lindgreninkin

Öölantilaiskirjailijoista tunnetuin lienee Göteborgissa asuva, kesänsä Öölannissa sukulaisten parissa viettänyt Johan Theorin, joka aloitti uransa novelleilla. Lyhytprosaisti-Theoriniin pääsee tutustumaan esimerkiksi kokoelmassa På stort alvar. Femton ölandska berättelser (2013), useissa näissäkin on päähenkilönä dekkareista tuttu Gerlof Davidsson.

Theorin on kertonut, että esikoisedekkarin Hämärän hetki (suom. 2008, Skumtimmen 2007) maailmanlaajuinen menestys tuli yllätyksenä, koska hän oli parinkymmenen vuoden aikana ehtinyt saada useammankin hylkäyskirjeen romaanikäsikirjoituksistaan. Hämärän hetken elokuvaversio sai ensi-iltansa Ruotsissa nyt syksyllä. Theorinin muita dekkareita ovat Yömyrsky (suom. 2009, Nattfåk 2008), Verikallio (suom. 2011, Blodläge 2010) ja Sankta Psykon kasvatit (suom. 2013, Sankta Psyko 2011).

Theorinin dekkareiden keskeinen miljöö on Pohjois-Öölantin sepitetty Stenvikin kylä. Se on saanut vaikutteita Djupvikistä, joka sijaitsee länsirannikolla Borgholmin kaupungista pohjoiseen. Kaunis, rauhallinen, paisteinen ja kuvauksellinen pieni kylä.

Dekkareiden päähahmo, jo eläkkeelle siirtynyt entinen merikapteeni ja nykyinen amatöörietsivä Gerlof Davidsson, on saanut nimensä Theorinin esi-isän Gerlof Perssonin mukaan. Hänet ja hänen mukaansa nimettyä Gerlofssonin sukua on haudattu Föran kirkkomaalle. Föralla on toinenkin funktio: se on esikuva fiktiiviselle Marnäsin kirkolle, jonka mullissa makaa puolestaan Hämärän hetken Nils Kant. Hahmo on meillä koko perheen tuttu. Luin kirjan mieheni kanssa ääneen, lapset salakuuntelivat sängyissään ja aamulla kyselivät kammottavasta Nils Kantista. Hän on kyllä kaikella tapaa onnistunut kaunokirjallinen henkilöhahmo, nimeään myöten.

Theorin-faneille järjestetään opastettuja Skummtimmens Öland -bussiretkiä kirjojen maisemiin kesäkuun puolivälistä syyskuuhun joka keskiviikko. Me retkeilimme omatoimisesti.

P.S.
Muista öölantilaiskirjailijoista suosittelen erityisesti omaäänistä, hiljaista viisautta huokuvaa Barbro Lindgreniä, jonka kirjoja luin lasten ollessa pieniä. Lindgren esiintyi Öölannissa reissumme aikana, mutta huomasimme asian liian myöhään. Pikku varpunen (suom. Kaarina Helakisa, 1979), jonka tyylistä minulle tulee hiukan mieleen Anni Polvan Pimpe karkaa, on minun suosikkikirjani, alakouluikäinen tytär pitää siitä myös. Pikku varpusessa minä-kertojana on lapsi-Lindgren, joka havainnoi elämäänsä, kasvuaan, perhe-ja naapurielämää, ystävyyttä, lapsuutta ja kasvatuskäsityksiä aidosti ja kaunistelematta. Varpunen on alunperin trilogia, Lilla Sparvel, Stora Sparvel och Bara Sparvel, suomeksi siitä on käännetty valitettavasti vain ensimmäinen osa. Omaelämäkerrallinen on myös Jättehemligt, Världshemligt ja Bladen brinner -trilogia, josta on samaten käännetty vain ensimmäinen Erittäin salaisia juttuja (suom. Kaarina Helakisa, 1972). Lisää Lindgrenistä esimerkiksi Lastenkirjahyllystä ja täältä.

Kevätkuulumisia

Eräänlainen kirjoitustauko. Käsikirjoituksen uusi versio lähti kustantantamoon. Nyt yritän olla hetken miettimättä, alitajunta tehköön työtään. Samana iltana avasin kirjapaketin, jossa oli taustamateriaalia seuraavaan kirjaan, upea mustavalkovalokuvateos ja tuhti opus, jossa kylmiä historiallisia faktoja.

Anne Tylerin Jää hyvästi on miehen kanssa loppusuoralla (Tylerin kirjan nimisuomennosta harmittelen, alkuperäisellä nimellä, The Beginners Goodbye, on selkeä kytkös tarinaan. Samasta harmituksesta ja kirjasta enemmän kirjoittaa Sara. Tylerista tai amerikkalaisesta naiskirjailijuudesta ylipäätään kiinnostuneille vinkkaan taas myös Janet Sternburgin toimittamaa teosta The Writer at her Work). Luen miehen kanssa joitakin kirjoja ääneen toinen toisillemme. Se on tapa saada kirjaan samaa välittömän jakamisen tunnelmaa, mitä elokuvaa katsellessa. Innostuimme Päivin ansiosta tuohon kokeiluun joskus vuosia sitten, suosittelen muillekin. Samalla metodilla olemme lukeneet mm. Oatesin Haudankaivajan tyttären ja Johan Theorinin Hämärän hetken (lapset kuuntelivat salaa jännittyneinä ja aamulla kyselivät Nils Kantista) sekä Anne Michaelsin Routaholvin. Itsekseni olen nauttinut nyt mm. Juan Ramón Jiménezin runoista ja Eeva-Liisa Mannerin kirjeistä, taas. Olen joskus yrittänyt himolukevan ystävän kanssa samanaikaislukemista, hän tahollaan, minä omallani, mutta ei se ole tainnut onnistua kuin kerran, kaksi. Hän on nopea ja ahnas lukija, joka osaa poimia olennaiset juuttumatta pikku seikkoihin ja on onneksi kärsivällinen kanssani, minä haahuilen, hidastelen ja kaipaan sulatteluhetkiä, alleviivaan, teen reunamerkintöjä tai post it- laputan (niin hänkin, mutta ei juutu niihin), häiriinnyn ja keskeytän kirjan herkästi enkä yleensä pysty aloittamaan uutta teosta heti toisen luettuani, aika huono lukukaveri siis.


Merkittäviä elokuvahetkiä ei viime aikoina ole suotu (katsottavien listalla toki on paljon houkuttavia, mm. Haneken Rakkaus), dokumenteista päällimmäisenä on moneen kertaan uusintana esitetty Alzheimer-valssi, joka kertoo muusikko-opettaja Bo Lycken tarinan. Näitä dokumentteja onneksi on nykyään ja aiheesta kirjoitetaankin jo, myös Suomessa. Anneli Kannon Pala palalta pois ja Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina taitavat olla uusimmat teokset aiheesta, tulevat yhä tarpeeseen. Isäni kuoli Alzheimeriin 60-vuotiaana 90-luvun lopulla, ja silloin tauti oli jokseenkin vieras, vaiettu tai väärinkäsitetty, taival oireiden alkamisesta diagnoosin saamiseen ja viimeisiin elinpäiviin oli helvetillinen.

Kesän kaunokirjallista työreissua on suunniteltu, matkaamme Öölantiin (Theorinin lisäksi öölantilaiskirjailijoista kannattaa tutustua Barbro Lindgreniin, minulle hänen tärkein kirjansa on lastenromaani Pikku varpunen). Ensi vuoden vastaavaa reissua suunniteltu. Teen kirjoitustöitä aina limittäin. Olen ollut havaitsevinani, että minulle sopii - ainakin toistaiseksi - tyyli, jossa kuljetan kolmea eri vaiheissa olevaa kirjallista työtä eteenpäin. Ehkä tuo on kaikuja muinaisilta opevuosilta, jolloin työskentelin samaan tapaan ja työnkuvani oli hyvin kirjava, tai sitten vain jotakin omaan luonteeseen istuvaa.

Niin, ja kevät on tullut. Lunta on yhä, mutta sataa ja vihertää. Lapset kasvavat vauhdilla, kani sai uudet poikaset, mustarastas laulaa takapihan metsässä, ja ystävän antamat skillat nousevat maasta. On pihasuunnitelmia, juhlia perheessä, suvussa ja ystäväpiirissä, elämän kiihtyvä hyrinä.