Kevätkuulumisia

Eräänlainen kirjoitustauko. Käsikirjoituksen uusi versio lähti kustantantamoon. Nyt yritän olla hetken miettimättä, alitajunta tehköön työtään. Samana iltana avasin kirjapaketin, jossa oli taustamateriaalia seuraavaan kirjaan, upea mustavalkovalokuvateos ja tuhti opus, jossa kylmiä historiallisia faktoja.

Anne Tylerin Jää hyvästi on miehen kanssa loppusuoralla (Tylerin kirjan nimisuomennosta harmittelen, alkuperäisellä nimellä, The Beginners Goodbye, on selkeä kytkös tarinaan. Samasta harmituksesta ja kirjasta enemmän kirjoittaa Sara. Tylerista tai amerikkalaisesta naiskirjailijuudesta ylipäätään kiinnostuneille vinkkaan taas myös Janet Sternburgin toimittamaa teosta The Writer at her Work). Luen miehen kanssa joitakin kirjoja ääneen toinen toisillemme. Se on tapa saada kirjaan samaa välittömän jakamisen tunnelmaa, mitä elokuvaa katsellessa. Innostuimme Päivin ansiosta tuohon kokeiluun joskus vuosia sitten, suosittelen muillekin. Samalla metodilla olemme lukeneet mm. Oatesin Haudankaivajan tyttären ja Johan Theorinin Hämärän hetken (lapset kuuntelivat salaa jännittyneinä ja aamulla kyselivät Nils Kantista) sekä Anne Michaelsin Routaholvin. Itsekseni olen nauttinut nyt mm. Juan Ramón Jiménezin runoista ja Eeva-Liisa Mannerin kirjeistä, taas. Olen joskus yrittänyt himolukevan ystävän kanssa samanaikaislukemista, hän tahollaan, minä omallani, mutta ei se ole tainnut onnistua kuin kerran, kaksi. Hän on nopea ja ahnas lukija, joka osaa poimia olennaiset juuttumatta pikku seikkoihin ja on onneksi kärsivällinen kanssani, minä haahuilen, hidastelen ja kaipaan sulatteluhetkiä, alleviivaan, teen reunamerkintöjä tai post it- laputan (niin hänkin, mutta ei juutu niihin), häiriinnyn ja keskeytän kirjan herkästi enkä yleensä pysty aloittamaan uutta teosta heti toisen luettuani, aika huono lukukaveri siis.


Merkittäviä elokuvahetkiä ei viime aikoina ole suotu (katsottavien listalla toki on paljon houkuttavia, mm. Haneken Rakkaus), dokumenteista päällimmäisenä on moneen kertaan uusintana esitetty Alzheimer-valssi, joka kertoo muusikko-opettaja Bo Lycken tarinan. Näitä dokumentteja onneksi on nykyään ja aiheesta kirjoitetaankin jo, myös Suomessa. Anneli Kannon Pala palalta pois ja Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina taitavat olla uusimmat teokset aiheesta, tulevat yhä tarpeeseen. Isäni kuoli Alzheimeriin 60-vuotiaana 90-luvun lopulla, ja silloin tauti oli jokseenkin vieras, vaiettu tai väärinkäsitetty, taival oireiden alkamisesta diagnoosin saamiseen ja viimeisiin elinpäiviin oli helvetillinen.

Kesän kaunokirjallista työreissua on suunniteltu, matkaamme Öölantiin (Theorinin lisäksi öölantilaiskirjailijoista kannattaa tutustua Barbro Lindgreniin, minulle hänen tärkein kirjansa on lastenromaani Pikku varpunen). Ensi vuoden vastaavaa reissua suunniteltu. Teen kirjoitustöitä aina limittäin. Olen ollut havaitsevinani, että minulle sopii - ainakin toistaiseksi - tyyli, jossa kuljetan kolmea eri vaiheissa olevaa kirjallista työtä eteenpäin. Ehkä tuo on kaikuja muinaisilta opevuosilta, jolloin työskentelin samaan tapaan ja työnkuvani oli hyvin kirjava, tai sitten vain jotakin omaan luonteeseen istuvaa.

Niin, ja kevät on tullut. Lunta on yhä, mutta sataa ja vihertää. Lapset kasvavat vauhdilla, kani sai uudet poikaset, mustarastas laulaa takapihan metsässä, ja ystävän antamat skillat nousevat maasta. On pihasuunnitelmia, juhlia perheessä, suvussa ja ystäväpiirissä, elämän kiihtyvä hyrinä. 

Seitsemän

Sain Leenalta ja Marikilta tunnustuksen. Kiitos!



Samalla tuli haaste kertoa seitsemän asiaa itsestäni. Kas tässä:

1. En hallitse isoja kokonaisuuksia tai en erota olennaista epäolennaisesta tai koen ne toisin kuin muut, mieleen jäävät kummalliset detaljit, putoan herkästi kärryiltä ja ajatukseni harhailevat, keskustellessa rönsyilen ja olen liian avoin. Kirjan luettuani unohdan lukemani, jälkeenpäin muistan pidinkö vai en, en juurikaan muuta. Yleensä pitäminen liittyy kirjan kieleen, tyyliin tai tunnelmaan. Elokuvien kanssa on sama juttu.

2. Luen kohtalaisen vähän. En osaa (tällä hetkellä) lukea rentoutuakseni, yhdistän lukemisen omaan kirjoittamiseen, analysoin ja preparoin tekstiä, pohdin rakennetta, inspiroidun, teen merkintöjä, alan googlata mieleen juolahtanutta, harhaudun muualle. Se tekee lukemisesta ammatillisesti hyvin antoisaa, mutta hidasta. Minulla on useita kirjoja kesken yhtä aikaa. Lainaan paljon, moni teos jää selailun asteelle, mutta koen senkin merkitykselliseksi. En lue kirjoja loppuun, jos ne eivät puhuttele. Olen muutenkin aika ronkeli lukija. Kaiken pitäisi olla kohdallaan. Lempikirjoissani ja -elokuvissani on jotakin selittämätöntä, hieman maagista tai mystistä. Koen maailman samanlaisena. Minusta on miellyttävää, että jää tulkittavaa. Koen lukemisen yksinäisenä, mielelläni jakaisin heti kokemukseni. Siksi luen mieheni kanssa aina omien lukemisten lisäksi jotakin kirjaa ääneen. Tällä hetkellä se on Kari Hotakaisen Ihmisen osa, joka sopii tuohon tarkoitukseen mainiosti. Toisen lukiessa tekstiä ääneen pääsen hetkeksi siihen kirja viihdykkeenä -olotilaan, jota toisinaan kaipaan kovasti.

3. Viihdyn yksin, mikä lienee kirjailijalle aika ihanteellista, mutta en pidä yksin nukkumisesta, yöni ovat silloin katkonaisia, muutun varuillaan olevaksi, säpsähteleväksi eläimeksi. Parhaiten nukun, jos lapset ovat patjoineen makuuhuoneemme lattialla. Koen että meidät ympäröi silloin jokin näkymätön, jonka sisällä olemme suojassa kaikelta.

4. Olen perfektionisti. Pidin esimerkiksi muinaisesta lukiojälkeisestä työstäni, siivoamisesta, koska siinä pystyi tekemään työn halutessaan täydellisesti. Koen kirjoittamisen samanlaisena. Nautin lauseiden hiomisesta ja sanojen puntaroinnista. Opettajatyössä koen itseni usein vajavaiseksi, koska työssä on niin paljon muuttujia, joihin ei pysty vaikuttamaan tai joista ei edes tiedä ja aina on (liikaa) parantamisen varaa.

5. Pidän muistikirjoista. Minulla on monenlaisia. Eniten pidän kierteillä varustetuista, joita voi huoletta kääntää ja jotka pysyvät helposti auki. Annan muistikirjoja myös mieluusti lahjaksi kaikenikäisille. Valitsen tarkkaan, haluan että kannessa on jotakin kuvaavaa ja omistajalleen sopivaa. Minulla ei ole juuri minkäänlaista tolkkua muistiinpanojeni kanssa, vaikka pyrin systemaattisuuteen. Yhdessä kirjassa saattaa siten olla teksti-ideoita, unia, salakuunneltuja repliikkejä, kauppalappuja, puutelistoja, tuntisuunnitelmia ja laskelmia, joille en keksi jälkeenpäin mitään selitystä.

6. Kaipaan kroonisesti paikkoja ja maisemia. Mieluisin lahja olisi, jos saisin vapaapäivän tai -viikon ja joku veisi minut lapsuudenmaisemiin joen rannalle istumaan ja aistimaan, valo- ja videokuvaava eväskori-ihminen ei olisi seuralaisena ollenkaan epämieluisa. Unissa kuljen miljöissä, jonne en valveilla pääse. (Toki myös niissä, jonne en haluaisi. Esimerkiksi erilaisissa koulurakennuksissa myöhästelemässä opettamisesta tai muuten hutiloimassa.)

7. Pelkään sairastuvani Alzheimerin tautiin. Minun kohdallani on pelko perinnöllisestä riskistä, se tietäisi oireita jo varhaisessa keski-iässä. Tästäkin syystä olen halunnut olla lasteni kanssa ja saatavilla mahdollisimman paljon enkä ole siirtänyt elämääni eläkepäiviin. Alzheimer on minulle mieluisa aihe, koska siitä on yhä hyvin yksioikoisia käsityksiä, kuten että se on vain hyvin iäkkäiden muistisairaus, johon voi itse vaikuttaa sanaristikoita täyttelemällä tai muulla aivopuuhastelulla.

Haastan edelleen teidät, joiden blogeista nautin, saan inspiraatiota, ajateltavaa, hyvää mieltä tai vertaiskokemuksia:

Dubletin (Retorisesti kysyn, keksisikö Kati Tanjan kuvista fiktiivisen hahmon seitsemän tunnustusta.)
Johannan
Haavettaren
Hippitytön
Celian
Hippiehurreyn
Mirvan

Mielenkiinnolla odotan paljastuksianne!