Joel Haahtelan Traumbach

Luin Joel Haahtelan Traumbachin (Otava 2012), jossa nuori Jochen saapuu kaupunkiin etsimään Traumbach-nimistä miestä. Hän tapaa lastenvaunuja työntävän äidin, vahtimestarin, poliisin, kahvilamyyjän, sihteerin ja yhden yön suhteen, kulkee junalla ja raitiovaunulla, astuu kerrostaloihin, virastoon, kahvilaan, puistoon ja sivukujille, tekee muistikirjamerkintöjä ja torkahtelee, lähestyy Traumbachia ajallisten kerrosten ja impressioiden lävitse.

Pidin kaikkitietävästä, hieman Lars Sundin Onnellinen pieni saari -tyyppisestä leikkisästä ja hellämielisen isällisestä kertojasta, joka tuudittelee päähenkilön puiston penkille nukkumaan:

"Nuku nuori Jochen, nuku nurmilintu. Lepää rauhassa ja kerää voimia, huomenna on taas uusi päivä." (23.)

ja antaa tämän välillä myös kadota sivukujille tai hypätä fyysiseen suhteeseen ilman liiallista tirkistelyä. Pidin palapelimäisestä mysteeristä, jota lukija saa ratkoa ja koota, vaikkei lopputulos olekaan kovin yllättävä. Pidin rakennuksista, tiloista, rakennusviraston odotushuoneesta, numerologiasta, kielellä leikkimisestä, epäsuorasta kerronnasta, metatekstistä, ajallisesta pohdinnasta, tulkintoja herättävästä kannesta sekä teoksen nimestä, surumielisestä romantiikasta, nostalgiasta, impressionistisuudesta.

“Jochen kuuntelee, tee höyryää ja kaukana on muu maailma. Valtatiet kohisevat, hedelmät kypsyvät puissa ja kaivon pohjalle on pudonnut lantti.” (71.)

Hienosti rakennettu pienoisromaani, mainio jatko aiempaan tuotantoon, vaikkei mielestäni ihan Haahtelan kärkikaartiin ylläkään.

J.K.
Traumbachia lukiessani torkahdin minäkin. Näin unta kauniista vanhasta rakennuksesta, josta olin vuokrannut työtilan. Meitä oli kolme, minä kirjoitin, he suunnittelivat. Asunto oli kolmannessa kerroksessa, käytävän perällä. Herättyäni katsoin kartasta unirakennuksen osoitteen: F.E.Sillanpäänkatu 7, Tampereen Lyseon lukio.

Onnellinen pieni saari

Lukupäiväkirjasta napattua vinkiksi (en tiedä, miten hyvin tämä kirja löysi aikoinaan lukijansa, minä ajattelin lukea uudestaan, vaikka on avaamattomiakin odottamassa):

"Nojatuolit ja seinäkello -- on sijoitettu huoneeseen ja kertomukseen muistutukseksi siitä että Fagerö on monin tavoin erilainen kuin se maailma johon me mantereen asukit olemme tottuneet. Saaren ajanlasku on toinen kuin se mikä pätee mantereella. Täällä kello ei käy vain yhteen suuntaan kuten kaikkialla muualla, täällä se käy samanaikaisesti eteenpäin ja taaksepäin. Fagerössä menneisyys ei koskaan ole kaukana. Nykyaika on sulassa sovussa entisajan kanssa, täällä aika on täynnä murtumia ja halkeamia. Se mikä on kerran ollut ei koskaan täysin poistu, se on aina tallella ja muistuttaa välillä läsnäolostaan. Seinäkello tikittää nimismiehen huoneessa. Riggert von Haartman menee toisen nahkaisen nojatuolin luo ja laskee kätensä sen korkealle selkänojalle.

Ja äkkiä hän muuttuu kauttaaltaan raskaaksi kuin vettynyt uppotukki, hän ajelehtii ajassa, hän kamppailee ollakseen hukkumatta."
(Lars Sund: Onnellinen pieni saari. Suom. Katriina Savolainen. 2007, 103-104.)

Aamulla sataa. En malta nousta sängystä, koska Sundin kirja on kesken. Luen sivulta viisikymmentäkahdeksan seuraavat viisikymmentä sivua eteenpäin, sitten vielä vähän. Mies tuo aamiaisen sänkyyn, luen hänelle parhaita kohtia ääneen. Miten tuntematon hukkunut saa viimeiseksi asunnokseen enemmänkin veneen kuin arkun, koska tärkeä käsityötaito on saarelta jo kadonnut eikä mantereen tehdasvalmisteisiakaan haluta suosia. Ja miten lierihattuinen, sorkkajalkainen kuokkavieras tulee Celian häihin ja Celian isä puuttuu kohtalon peliin hyvin aikein, mutta aiheuttaakin tragedian... Mies makaa vieressäni selällään kädet pään alla, sanoo että on onnellinen kun luen hänelle.

Kun olin puolessavälin kirjaa, olin valmis nostamaan sen suosikkilistalleni. Pidin ihan kaikesta. Eniten ehkä rakenteesta, henkilöistä ja kertojasta, siitä miten hän - nimettyään itsensä kirjuriksi - kulkee henkilöiden joukossa, vaatii näitä osallistumaan, nappaa lukijankin mukaansa baariloosiin istumaan, mutta antaa sentään luvan valita oluen tai virvoitusjuoman väliltä (minä otin lasillisen kolaa jäillä ja pillillä)... Niin, hulvaton tyyppi, kerrassaan.

"Me kuulemme nimismiehen kävelevän olohuoneen lattian poikki, lauta narahtaa. Saattaa olla vaikea saada selville mitä hän sanoo jos hän sulkee ikkunan tai menee toiseen huoneeseen. Valitettavasti emme voi noin vain työntyä hänen asuntoonsa: joudumme salakuuntelemaan nimismiestalon ulkopuolella. Viivymme vain hetken, sitten meidän on kiiruhdettava Tunnhamniin katsomaan mitä siellä on tekeillä." (emt. 179.)

Mietin, onko tarinan kirjuri-kertoja kaikkitietävä kertoja vai peräti yksi kirjan päähenkilöistä, hänen roolinsa merkittävyyden voi aavistella jo kirjan aloittavasta sitaatista ja prologista, jossa hän vertautuu kaiken luovaan Jumalaan. Niin, kirjuri on ehdoton primus motor ja yhtä aikaa hauskuuttava (ja epäluotettava?) narri, jota kirjan varsinaisetkin henkilöt epäilevät:

"- Tietenkin minä otan kopiot kaikista kiinnostavista kirjeistä, Janne selittää. - Minä tutkin todellisuutta. Silloin minun ei tartte keksiä omiani eikä valehdella, toisin kuin eräiden muiden." (132.)

Niin, mikä on fiktion sisäistä faktaa? Voiko sellaista edes olla? Kirjuri-termin valitseminen perinteisen kertoja-termin sijaan antaa viitteen siitä, että hänen roolinsa voisi olla pelkästään raportoija. Perinteinen kirjuri on muistiinmerkitsijä, ei sepittäjä.

Mutta kirjuri ei ota itseään vakavasti, hän leikittelee roolillaan kutkuttavasti ja ojentaa sen hetkeksi poiskin. Lyhyesti: postmoderni kertoja. Ja voi, miten minä lukijana hykertelen:

"Nämä ovat tärkeimmät elämäkerralliset tosiseikat jotka on lyhyellä varoitusajalla saatu kokoon romaanihenkilö Beda Gustavssonista.

Filosofian lisensiaatti Beda Gustavsson on omin voimin päässyt Norrsundetin yli ja astunut maihin kertomukseen. Hänen eeeppinen roolinsa on toistaiseksi epäselvä. Yksinkertaisinta olisi varmaankin kirjoittaa hänet ulos tarinasta. Tämä vaihtoehto tuntuu kuitenkin toteuttamiskelvottomalta." (153.)

Pidän myös siitä, miten teksti keskustelee kahtaalle:

"- Minä pidän dekkareista, neiti Gustavsson tunnustaa ja ojentelee lyhyttä, pyöreää vartaloaan aurinkotuolissa. - Nykyajan dekkareiden väitetään olevan 'realistisia yhteiskuntakuvauksia'. No, se on kyllä täyttä puppua. Dekkarit ovat aikuisten satuja."

Sellainenhan tuo teos myös on, satu. Yhteiskunnallisuus ja allegorisuus tulee vahvana esiin vasta kirjan loppupuoliskolla. En tiedä, onko tarpeen arvailla ja selittää niin paljon toimittajan äänellä, vaikka kaikki jääkin lopulta sangen avoimeksi (toimittajan sähköpostit ovat sisällöltään kömpelöitä. Miksi hän selitti niin paljon?). Suljettu idylli. Me versus he, muukalaiset, viha. Niin. Tästä tulee mieleen myös Pekkasen Musta hurmio. Paljon samaa näissä on.

Minä en Sundin teosta dekkarina lukenut, oikeastaan tajusin sen vasta B. Gustavssonin kommentista - vaikka ruumiita, niitä totisesti riittää! Muistan päällimmäisenä maagisen realismin, kaiken selittämättömän, koska juuri siten koen elämän, arjenkin. Niin hieno kohta on esimerkiksi se, miten lempihahmoni Juditin tyttö laulaa uhkaavan kriisitilanteen rikki... Teos on myös tragedia ja rakkauskertomus, äidinrakkauskertomuskin. Aika lailla kaikkea sitä, mitä hyvän kirjan tulee olla.

-- ja niin kaunista kieltä:

"Lyhyt luku, hiljaisen sateen täyttämä

Mereltä tuli sadekuuro. Sadetta on monta erilaista, jokaisella oma erityinen rytminsä ja hajunsa, omat äänensä: tämä oli pienten hajanaisten pisaroiden hiljaista sadetta ja lähestulkoon äänetöntä.

Pientä alakuloista sadetta joka haisi mereltä." (191.)

Vedän teoksesta yhtymäkohtia myös suosikkiini Karin Fossumiin ja hänen kirjailijan elämää raottavaan teokseensa Murtuma. Päivi Kososen oivaltavan hieno tulkinta siitä teoksesta löytyy täältä.

J.K. Tämänkin lukuvinkin sain aikoinani blogista, jaan sen mielelläni eteenpäin. Kiitos Hetket-blogille, josta tuon kirjan aikoinaan nappasin nimensä takia muistiin.