Pyhän joen kosto

Luin Penjamin Lehdon suosittelemana Aino Kallaksen Pyhän joen koston. Opiskeluaikoina valitsin Kallaksen kirjoista Sudenmorsiamen ja Reigin papin, josta tuli myöhemmin suosikkini pitkälti Tiia Lousteen ansiosta. Hän luki sen monologina Radioateljeessa 90-luvulla, sain silloin napattua c-kasetille. Kuuntelin ja kuuntelutin nauhan puhki. Hieno esitys, pelkistetyt äänimaisemat, joutsenia. Soisin tulevan uusintana taas pian.

Pyhän joen koston tilasin joki-ihmisenä nyt ikiomaksi. Upea, katharttinen balladi 1640-luvun Liivinmaalta. Tekstiä voi puntaroida luonnontila vs. ihmisen muovaama miljöö, rationaalinen, salpaava miehisyys (tekniikka) vs. eroottinen, estoton naiseus (luonto), pakanuus vs. kristinusko, muukalaisuus vs. me -akseleilla, mutta on paljon muutakin. Kallas osaa rakentaa imussaan pitäviä jännitteitä, kieli lumoaa, ja maisema ottaa omakseen myös lukijan:

"Ja vielä monena kuudanyönä taisi nähdä sen [koiranraadon] siinä kummittelevan, puunjuurien puristuksessa, jotka sitä pitelivät, niinkuin koukistuneet sormet, kunnes ne vihdoin hellittivät otteensa, ja vesi vei sen myötänsä.

Vaan mitä Pyhän Joen povessa piili, siitä ei tiennyt kukaan kuolevainen, eikä kertonut yksikään kupla, joka syvyydestä kohosi."
(Kallas: Pyhän joen kosto. Kaksi balladia. Otava. Toinen painos. 1930, 109.)